keskiviikko 30. toukokuuta 2012

2 x Castillon

Castillon, Claire: Pieni sydän jaksaa rakastaa (On n'empêche pas un petit coeur d'aimer, 2007), Gummerus, 2008. Suomennos: Lotta Toivanen
Castillon, Claire: Kuplissa (Les bulles, 2010), Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivanen


Ystävä tuli käymään ja veti kirjahyllystäni esiin Claire Castillonin kirjan Äidin pikku pyöveli. Juttelimme kirjasta hetkisen, ja tajusin, että en muista siitä juuri mitään muuta kuin että pidin siitä niihin aikoihin, kun ostin ja luin sen viitisen vuotta sitten. Mietin, miksi ei ole tullut luettua muita Castillonin teoksia. Päätin korjata tilanteen.

Ranskalainen Castillon kirjoittaa mininovelleja, jotka enimmäkseen käsittelevät ihmissuhteita, perheitä ja rakkaustarinoita. Tarinat eivät kuitenkaan ole erityisen kauniita, vaan Castillonin erikoisuus onkin vinksahtaneet ja kieroutuneet elämäntilanteet. Tarinoissa vilisee pervoja ja mielenvikaisia, sadisteja ja masokisteja, uhreja ja hyväksikäyttäjiä.

Pieni sydän jaksaa rakastaa on pyöritetty rakkauden ja parisuhteiden ympärille. Tarinat eivät ole miellyttäviä, mutta eivät mielestäni myöskään erityisen yllättäviä. Lukiessa lähinnä ärsytti, kun arvasin kulloisenkin tarinan jujun tai lopputuleman jo kolmen ensimmäisen lauseen jälkeen. Ärsytti myös, että mininovellien hahmot tuntuivat kamalan yksiulotteisilta - tossun alla eläviä hiirulaisia, jotka kaikesta kokemastaan huolimatta jaksoivat toivoa jotakin muutosta, tai vaihtoehtoisesti täysin tunnevammaisia, kohtuuttomia sadisteja. Tarinoiden yli äyräidensä menevän julmuuden kai kuuluisi olla osa novellien mustaa vitsiä, mutta minua aluksi vain lähinnä ällötti, mutta loppua kohden kyllästytti, sillä tarinat myös toistivat itseään pahasti.

Kuplissa tuntui edeltäjäänsä pohditummalta ja kypsemmältä kokonaisuudelta. Tämän kirjan mininovellit ovat pieniä monologeja, jotka kulloinenkin kertoja suuntaa jollekulle läheiselleen. Monet kuplienkin hahmot ovat narsisteja, ja muutoinkin maailma on helposti tunnistettava saman kirjailijan kynästä lähteneeksi. Jälkikäteen kuitenkin tuntuu, että Kuplissa-teoksessa oli enemmän osuvia pohdintoja ihmisten välisten suhteiden ulottuvuuksista kuin Pieni sydän jaksaa rakastaa-teoksessa. En kuitenkaan osaa antaa tästä esimerkkiä, sillä vaikka kummankaan teoksen lukemisesta ei ole montaa päivää, ovat kaikki kahden kirjan tarinat möhjäytyneet päässäni yhdeksi isoksi mössöksi.

Huomasin, että usea muu bloggaaja, joka oli näistä kahdesta kirjoittanut, on tuumaillut, että Castillonin novellit sopisivat pieninä paloina luettavaksi. Taidan olla samaa mieltä. Tarinat ovat monilta osin hyvin samankaltaisia. Liioitelluilla tilanteillaan molemmat teokset kai pyrkivät osoittamaan ihmissuhteiden vinoumia, mutta joukossa on mielestäni liikaa huteja osumien joukossa. Ehkä näiden kahden teoksen parhaimmistosta saisi koottua yhden hyvän kokoelman, ja jäljelle jääneet voisi huoleti unohtaa. Lukeminen jätti jälkeensä pienen hämmennyksen - pidinkö tosiaan saman kirjailijan Äidin pikku pyövelistä niin paljon kuin muistelen pitäneeni? Ehkä kirja oli parempi, tai vaihtoehtoisesti oma makuni on muuttunut. Mitenkään vaivalloista asiasta selvää ottaminen ei olisi, Castillonin novellit ovat todella nopealukuisia.

Molemmista kirjoista on kirjoitettu ihan hirveän monessa blogissa, mutta nostan tähän muutaman. Tuntuu, että muut ovat saaneet näistä kirjoista ehkä hivenen positiivisemman vaikutelman kuin minä, ja hyvä niin.

Pieni sydän jaksaa rakastaa: Kirjanurkkaus ja Kirjahullun mietteitä

Kuplissa: Erjan lukupäiväkirjaMorren maailma ja Järjellä ja tunteella

maanantai 28. toukokuuta 2012

Nojatuolimatka Kuubaan


Zoé Valdés: Arkipäivän mitättömyys (Alkuteos La Nada Cotidiana 1995) Suomentanut Anu Partanen. Wsoy 1998.

Jatkoin kirjojen valikoimista vanhempien hyllystä, ja luettavaksi päätyi Zoé Valdésin Arkipäivän mitättömyys. Arkipäivän mitättömyys on tarina kuubalaisesta naisesta, joka etsii omaa paikkaansa säännöstelyn ja naapurien tarkkailun valtaamassa maassa.

Päähenkilö ja kertoja syntyy vallankumouksen vuonna 1959 ja saa sen kunniaksi nimen Patria; myöhemmin hän muuttaa sen Yocandraksi sekä tehdäkseen vaikutuksen mieheen että päästäkseen eroon nimestä, jonka ei tunne kuuluvan itselleen. Tarinassa liikutaan useilla aikatasoilla, kertoja käy läpi elämäänsä ja puhuu menneisyydestään välillä niin kuin lukija tuntisi sen jo etukäteen. Toisaalta tarinaan jätetään aukkoja. Yocandra nostaa esiin vain ne osat menneisyyttään, jotka kokee merkityksellisiksi. Esimerkiksi leskeytymiseen päättynyt avioliitto jätetään kokonaan käsittelemättä. Muutamaan kertaan mainitaan, että Yocandra on synnyttänyt nainen, mutta lapsesta ei puhuta mitään. Syntyykin tunne, että tarinaansa kertomalla Yocandra yrittää muodostaa kuvan siitä, kuka on, ja nostaa esiin vain ne asiat, joiden haluaa vaikuttavan itseensä, joiden muodostama ihminen haluaa olla.

Yocandran tarinaan selkeästi vaikuttavia miehiä on kaksi: jo alaikäisenä kohdattu ensimmäinen aviomies Petturi, joka kasvatti ja koulutti Yocandrasta mieleistään vuosien ajan ja rakastaja Nihilisti. Näiden kahden miehen välissä Yocandra tasapainottelee ja yrittää luoda itseään, päättää kuka hän on. Petturin kautta hän on kiinni menneisyydessään, Nihilistissä voisi olla mahdollisuus tulevaisuuteen. Toisaalta Yocandra on koko elämänsä ollut olemassa suhteessa johonkin mieheen. Ehkä nyt olisi aika olla vain suhteessa itseensä, suhteessa unelmiinsa?

Arkipäivän mitättömyys jättää paljon auki ja paljon lukijan varaan. Siinä mitään ei kerrota suoraan tai selitetä puhki. Varmasti joku muu lukee tarinaa toisin. Kirja on kiehtova kuvas niin sulkeutuneesta yhteiskunnasta ja romuttuneista unelmista kuin keinoista selvitä tuossa yhteiskunnassa. Osa pakenee joko konkreettisesti pois tai omiin muistoihinsa, osa yrittää hukuttaa elämän mitättömyyden erotiikkaan tai riskeeraa kaiken saadakseen mahdollisuuden toisenlaiseen elämään. Olisin viihtynyt tarinan seurassa pidempäänkin. Ainakin kiinnostuksen Kuubaan se herätti, lisää siitä lukevia kirjoja on luettava. (Ja samalla alkoi kiinnostaa muutenkin Väli-Amerikka.)

Kirjalla osallistun Kirjalliseen maailmanvalloitukseen Kuuban osalta.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Mamilda ja Insinöörin kirjahylly.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Poirot ja spoilatun loppuratkaisun arvoitus (ei sisällä spoilereita)

Christie, Agatha: The Murder of Roger Ackroyd, 1926 (lukemani painos vuodelta 2006), HarperCollinsPublishers

Agatha Christie tuskin kaipaa esittelyä. Ei ehkä hänen belgialainen sankarinsa Hercule Poirotkaan. Olen lukenut  noin puolet Poirot-seikkailuista vajaan kolmen vuoden aikana. (Luin ensimmäisen Poirotini heinäkuussa 2009, kyseessä oli Cat among the Pigeons.) Viime vuonna omana henkilökohtaisena lukuhaasteenani oli, että olisin vuoden loppuun mennessä lukenut yli puolet seikkailuista, mutta totesin melko pian, että kirjoista saa nopeasti yliannostuksen, jos niitä koittaa ahmia useita putkeen. Niinpä haaste jäi, mutta sittemmin olen yrittänyt siirtyä lukemaan kirjoja aikajärjestyksessä, tosin kirjaston kulloisenkin hyllyvalikoiman suomissa puitteissa. Nykyisin onkin tapana kirjastossa käydä vilkaisemassa sekä englanninkieliseltä että suomenkieliseltä puolelta, onko hyllyssä lukemattomia Poirotteja, ja vielä sellaisia, jotka edes suunnilleen istuisivat lukujärjestykseen.

Olin kuullut useammalta taholta, että The Murder of Roger Ackroyd olisi parhaimpia, ellei jopa parhain Poirot-teos. Alunperin, silloin kun vielä en ollut päättänyt lukea kirjoja suunnilleen aikajärjestyksessä, olin ajatellut, että säästäisin parhainta loppua kohden. Sitten kävi kuitenkin sillä lailla onnettomasti, että eräs ajattelematon ihminen möläytti minulle kirjan loppuratkaisun, mikä tietenkin on suunnilleen pahinta mitä dekkarille voi tehdä. Olin asiasta tuohtunut pitkään, itse asiassa vieläkin, mutta tiesin, että en tule unohtamaan möläytystä, joten ajattelin, että voin aivan yhtä hyvin lukea kirjan ja toivoa, että joko pidän siitä huolimatta siitä, että tiedän loppuratkaisun, tai vaihtoehtoisesti että kirja ei omalla listallani nousisi kovin korkealle, joten minun ei tarvitsisi harmitella, että minulta pilattiin loistava lukukokemus.

Lukemani painoksen valtavan ihanat retrokannet! Jostain syystä blogger ei suostu ottamaan kuvaa vastaan vaakatasossa, vaikka olen sen siten tallentanut, hmm...
Christie-kirjat ovat sillä tapaa turvallista luettavaa, että suunnilleen aina tietää mitä saa: 1900-luvun alkupuolen kuvausta, karikatyyrisia, mutta yhtä kaikki viihdyttäviä henkilöhahmoja, sympaattisen sankarin sekä tietenkin rikoksen, useimmiten murhan, jota on hankala tai lähes mahdoton ratkaista ennen kuin ratkaisu lopussa selitetään auki. (Olen muistaakseni vain yhdessä Poirotissa arvannut tekijän ja motiivin ja suoritustavan hyvissä ajoin ennen kirjan loppua.) Mutta jännitys ja hauskuus liittyy nimenomaan siihen, että saa itse arvuutella, että kukahan mahdollisesti saattaisi olla syyllinen. Joissain tapauksissa voi myös pelätä, että hahmo, jota eniten symppaa, onkin hullu murhaaja.

No, pilasiko tieto loppuratkaisusta lukukokemukseni? Kyllä ja ei. Tämän teoksen kohdalla erityisesti olisin toivonut loppuun yllätystä, sillä jo tälläkin tavalla lukiessani järkytyin lopusta sitä paljon, että minun oli pakko käydä tarkistamassa, että ulko-ovi on lukittu ja että kylpyhuoneessa ei piilottele murhaajia. (Huom! Tämä ei ole spoileri, ulko-ovi ja kylpyhuone eivät liity tähän kirjaan, pelkästään omaan säikähdykseeni.) Toisaalta oli ihan mielenkiintoista bongailla pitkin kirjaa hienovaraisia vihjeitä siitä, kuka syyllinen on. Vihjeet olisivat luultavasti jääneet huomaamatta, jos en olisi jo valmiiksi niitä osannut katsoa. Olen kerran aiemminkin lukenut Poirotia niin, että tiesin syyllisen etukäteen. Silloin olin paria kuukautta aiemmin katsonut kyseisestä kirjasta tehdyn mainion tv-elokuvan. Kyseessä oli Murder in Mesopotamia. Silloin kirjan lukeminen oli kuitenkin huomattavasti tahmeampaa kuin Roger Ackroydia lukiessa, sillä mielestäni Murder in Mesopotamia ei kuulu Poirot-parhaimmistoon. (Jostain syystä itseäni tuntuvat enimmäkseen viehättävän sarjan teokset, jotka sijoittuvat Englantiin.)

Rankkaisin The Murder of Roger Ackroydin siis ehdottomasti listassani melko korkealle. En tiedä, olisiko kirjasta tullut peräti suosikki, jos olisin saanut lukea sen ilman spoilausta. Ehkä ei, sillä tämänhetkiset suosikkini ovat olleet sellaisia, jotka eivät mielestäni ole nojanneet niin vahvasti lopun yllätyksellisyyteen kuin The Murder of Roger Ackroyd. Jaettua ykköspaikkaa pitävät aiemmin tänä vuonna luettu Cards on the table, sekä jo mainittu ensimmäinen luettu Poirot, Cat Among the Pigeons. Suosikkeja ovat myös muun muassa The Big Four, Peril at End House ja Death on the Nile. Ja kyllä, Christiet kuuluvat myös niihin kirjoihin, jotka luen mieluiten englanniksi, sillä itselleni suuri osa kirjojen viehätystä on hahmojen puhuma vanhahtava englanti. Joitain kirjoja olen silti lukenut myös suomeksi, mutta kyllä parhaimmat lukukokemukset ovat olleet englanninkielisiä.

Tällä hetkellä kahlaan hitaasti ja tavoitteitta Poirot-sarjaa läpi, mutta voisin kuvitella sen jälkeen lukevani myös muita Christien teoksia. Jostain syystä neiti Marple ei vain vaikuta niin vetoavalta sankarilta kuin pieni, pyöreä belgialainen. Eniten kuitenkin ehkä kiinnostaisi Agatha Christien omaelämäkerta. Aivan huikeaa miten tuottelias nainen Christie oli! Kiinnostaisi lukea hänen työskentelytavoistaan ja siitä miten kirjat ovat syntyneet. Jostain kumman syystä en vain ole löytänyt kirjastosta Christien elämäkertaa, mutta voi olla, että olen etsinyt vääristä hyllyistä tai väärällä nimellä...

P.S. Unohdin linkittää muita kirjan lukeneita, mikä on käsittääkseni hyvää käytöstä blogimaailmassa, mutta jospas nyt tämän kerran... Eikös Poirotteja sitä paitsi ole lukenut melkein jokainen?

P.P.S. Meille on näköjään tullut monta uutta lukijaa ihan muutaman päivän aikana! Vau! Minun on vähän vaikea vieläkin ymmärtää, että blogi on tosiaan julkinen ja kaiken kansan nähtävillä. Alunperin lähdin tähän mukaan lähinnä siksi, että blogi tuntui hyvältä tavalta pitää henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, mutta samalla kenties keinolta vaihtaa ajatuksia muiden kanssa luetuista kirjoista. Mutta siis että joku saattaa joskus lukeakin tätä? Oho, jännittävää! Joka tapauksessa tervetuloa kaikki!

lauantai 26. toukokuuta 2012

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto

Kuva Sammakon sivuilta.

Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto (Alkuteos The Little White Car 2004) Suomennos Elina Koskelin. Sammakko 2006.

Dan Rhodesin (tosin alun perin nimellä Danuta de Rhodes julkaistu) Pieni valkoinen auto oli mukaansatempaava lukukokemus. Rakastan tarinoita, joissa sattumanvaraisilta ja jopa absurdeilta tuntuvat tapahtumat seuraavat toisiaan muodostaen kuitenkin täysin loogisen kokonaisuuden. Sellaisen, että vaikka koko ajan miettii että tämä on ihan hullua, tuntuu silti etteivät tapahtumat voisi edetä millään muulla tavalla. Sellaisen kirjan juonen selostaminen on myös jokseenkin mahdotonta. Suosittelen lukemaan itse.

Yritän kuitenkin sanoa kirjasta jotakin. Pieni valkoinen auto kertoo, mitä prinsessa Dianan kolarissa oikeasti tapahtui. Se muistuttaa, miten pienillä sattumuksilla ja huonoilla päätöksillä voi olla maailmanlaajuisia seurauksia. Kirjan henkilöt ovat outoja ja kiehtovia. Päähenkilö Veronique on heistä ehkä kaikkein normaalein, ja hänkin ehtii muutaman päivän sisällä syyllistyä useisiin rikoksiin ja pyrkii mm. hankkiutumaan pala palalta eroon kokonaisesta autosta. Ihmiset hänen ympärillään ovat vieläkin omalaatuisempia, ja vaikka kaikilla on omat ongelmansa ja pakkomielteensä, kirjassa on kuitenkin kyse ystävyydestä ja rakkaudesta. Ystävyys on kaiken ylittävä voima, ja ystävän eteen ollaan valmiit tekemään mitä vain. Rakkaus näyttäytyy huomattavasti arkipäiväisempänä ja kestämättömämpänä.

Vaikka suurimmaksi osaksi kirjan tapahtumat etenevät suoraviivaisesti eteenpäin, välillä kerrotaan tarinoita henkilöiden menneisyydestä. Nämäkin tarinat kuitenkin aina liittyvät pääjuoneen - selittävät että miksi asiat nyt ovat kuten ovat. Lempikohtiani kirjassa ovatkin tarina Veroniquen ja englantilaisen lääkärin suhteesta ja tarina Thierry-sedästä, joista jälkimmäinen esittelee kirjan melankolisempaa puolta.

Pieni valkoinen auto on hilpeä lukukokemus. Se sopii täydellisesti kesäisen päivän piristeeksi. Itse aion etsiä käsiini lisää Rhodesia ja tarkistaa, löytyykö muista kirjoista lisää tätä hieman vinksahtanutta tarinankerrontaa.  

Pienestä valkoisesta autosta on kirjoitettu ainakin blogissa Kirjanurkkaus.

perjantai 25. toukokuuta 2012

11 vastausta kahdelta

Saimme kaikkien aikojen ensimmäisen blogihaasteemme Kirjavan kammarin Karoliinalta, joten totta kai siihen oli tartuttava! Vastailimme kumpikin 11 Karoliinan antamaan kysymykseen. Pidättäydymme kuitenkin jakamasta haastetta eteenpäin, sillä aika pitkälti kaikkialla haaste näyttää jo kiertäneen.

1. Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä? 
A: Kuvittelisin että minä itse olen eniten vaikuttanut, mutta kyllä äiti ja isä ovat oikeaan suuntaan tuuppineet.  

S: Oikeastaan ihan sama vastaus kuin Annalla. Mulle luettiin paljon kun olin lapsi. 

2. Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
A: Kaikki ihanat fantasiakirjat joita itsekin lapsena rakasti!

S: Vaikea sanoa. Jokainen löytää omat suosikkinsa. Varmaan itse lukisin lapselle muumeja ja Ronja Ryövärintyttären.

3. Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?
A: Oli ensiksikin luntattava, että mitähän ihmettä sitä on tänä vuonna tullut luettua. Yhtä en osannut valita, mutta parhaita ovat olleet Papin rouva, Kartanpiirtäjä ja Toiset. Kaikki hyvin erilaisia mutta omalla tavallaan aivan mahtavia. (Ja no niin, kyllä Nälkäpelikin aika vaikuttavaa oli.)

S: Äkkiseltään vastaan, että Adam Langerin Crossing California. Sarjakuvasuosikkina sitten uusin Kramppeja & Nyrjähdyksiä albumi Parempaa elämää. Myös Michel Houellebecqin Maasto ja kartta oli loistava.

4. Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista? 
A: En taida voida valita vain yhtä, ja suosikkikirjailja vaihtelee ihan sen mukaan, mitä olen juuri lukenut. Mutta palaan aina uudelleen esim. Ursula K. Le Guinin (etenkin Läntisen rannan aikakirjoihin) ja Irene Nemirovskyn kirjoihin. Niin ja Jane Austenin, tietenkin!

S: Ikisuosikki on Simone de Beauvoir. Mikä kieli, mikä tyyli,ah!

5. Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?
A: En suostu näistäkään valitsemaan vain yhtä, mutta niitä joista en pääse eroon ovat esimerkiksi Haruki Murakami, Ian McEwan ja Yann Martel.

S: Kaikki lukemani Dostojevskit ovat kolahtaneet (tosin luettuja ei ole ihan hirveän montaa). Samaten venäläisistä rakastan Pasternakin Tohtori Zivagoa ja Tsehov kolahtaa niin luettuna kuin näyteltynäkin. Ihan toisentyyppisistä kirjailijoista sitten joku Nick Hornby ei ole pettänyt kai kertaakaan. Jack Kerouac on myös yksi ikisuosikki. Tämä lista voisi olla loputon, mutta jääköön nyt tähän. 

6. Entä kotimaisista naiskirjailijoista?
A: Vaikka tänä vuonna olenkin vähän petrannut, en edelleenkään lue kauheasti kotimaista kirjallisuutta... Sanon ehkä että Elina Hirvonen. Siltä olen lukenut ainakin useamman kuin yhden kirjan. 

S: Äkkiseltään heitän Tove Janssonin ja Sinikka Nopolan. Jos miettisin tätä pidempään, niin tulisi ehkä muitakin mieleen. Tykkäsin myös hirvittävästi esimerkiksi Alexandra Salmelan 27-teoksesta, mutta suosikkikirjailijan asemaan pääseminen vaatisi ehkä sen, että on lukenut samalta kirjailijalta useamman teoksen. 

7. Entä kotimaisista mieskirjailijoista?
A: Täällä kirjablogimaailmassa tämä ei liene kovin omaperäistä, mutta Joel Haahtela. Vuosikausia yritin saada muitakin ihmisiä innostumaan Haahtelasta, ja sitten aloin lukea blogeja, joissa kaikki rakastavat Haahtelaa. Kokemus on hämmentävä, vähän niin kuin joku olisi vienyt jotakin vain minulle kuuluvaa!

S: Mä en ole lukenut Haahtelaa! Mä luen ihan hirveän vähän suomalaisten miesten kirjoittamia kirjoja. Öö, tykkään Pauli Kallion käsikirjoittamista sarjakuvista? Ongelma lienee siinä, että olen lukenut aika harvalta suomalaiselta mieskirjailijalta useamman kuin yhden teoksen.

8. Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?
A: Elän ilmeisesti kirjojen suhteen jossain hämärässä pimennossa (pimennot ehkä yleensä ovat), mutta en siis ikinä tiedä mitä on ilmestymässä. Ennen kirjablogien maailmaan tutustumista törmäsin kirjoihin yleensä kirjaston hyllyssä. Vieläkään en ole tehnyt niin radikaaleja tekoja, että tutustuisin etukäteen ilmestyviin teoksiin. Ei kun hei! Siiri Enorannan Painajaisten lintukotoa odotan kovasti. 

S: Mä vastaan ihan saman. Mäkin odotan Siirin kirjaa. Vielä on lukematta edellinen, mutta odotan silti. Enkä mä(kään) itse asiassa tiedä mitään muita syksyllä ilmestyviä kirjoja. Ollaan Anna pimennossa yhdessä, eipä tuu yksinäistä.

9. Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?
A: Minä olen kyllä se lähipiirini ehdottomasti eniten lukeva (äiti joskus varmisteli että tiedänhän minä, että elämässä sitten pitää tehdä muutakin kun lukea kirjoja), mutta äiti ja isä lukevat molemmat aika paljon. Nykyisessä kodissa siippakin lukee, mutta normaalimmissa määrissä kuin minä. Viime aikoina se on kahlannut Waltaria läpi. 

S: En oikein osaa sanoa. Kaikki lukevat, mutta ehkä vain veljeni yhtä paljon tai enemmän kuin minä.

10. Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)
A: Elizabeth Kostovan kirjaa Historiantutkija luin kevättalvella 2007 Oriveden opistolla. Kirja oli paikoin hieman liian pelottava ja tietenkin siinä jännittävimmässä kohdassa kämppikseni oli aiheuttaa sydänkohtauksen. Olin ollut huoneessa jo pitkään lukemassa tietämättä sitä, että kämppikseni nukkui päiväunia omalla sängyllään kokonaan peiton alla. Kun hän sitten heräsi ja nousi, hetken olin varma, että nyt minun kimppuuni hyökätään...

S: Sylvia Plathin  The Bell Jar. Valitettavasti tämä on vähän masentava tarina, mutta luin kirjan loka-marraskuisessa Pariisissa metrolakkojen aikaan. Istuin tunteja metroissa ja luin tätä todella masentavaa kirjaa ja lopulta kun pääsin nousemaan ylös pimeästä metrotunnelista ulkonakin oli pimeää ja sateista, enkä yleensä edes ollut päässyt lähellekään määränpäätäni... Näen kirjan arvon ja hienouden, mutta tulipa luettua todella väärään aikaan ja väärässä paikassa.

11. Missä luet mieluimmin?
A: En ole kauhean ronkeli lukupaikkojen suhteen. Yleensä sohvalla tai sängyssä, vanhempien luota löytyy kesäisin sellaisia hyviä vaihtoehtoja kuin lepotuoli terassilla tai patja omenapuun alla.  

S: Melkein missä vain. Junassa on kiva lukea. Samoin ulkona kesällä. Ja on kivaa lukea läpi yön, jos ei ole seuraavana aamuna aikaista herätystä.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Hyytäviä hellepäiviä


Anne Swärd: Kesällä kerran (Alkuteos: Polarsommar 2003). Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2012.

Luin kirjaa Kesällä kerran aluksi pikkuhiljaa, jälkimmäisen puolikkaan ahmien. Se valikoitui iltalukemiseksi vanhempien kirjahyllystä, ja lyhyitä kappaleita olikin hyvä lukea ennen nukahtamista. Puolivälissä alkoi kiinnostaa niin paljon, että ahmaisin sen olohuoneen sohvalla aurinkoisena kesäpäivänä, koska en jotenkin ehtinyt mennä ulos terassille lämpöön. (Korjasin asian lukemalla seuraavat kirjat juurikin siinä terassilla lepotuolissa.)

Kesällä kerran kertoo rikki menneestä perheestä. Eronneista vanhemmista, veljeksistä ja siskosta, joka on ilmestynyt oven taakse pienenä vauvana. Toisen veljen vaimosta ja tyttäristä. Kirjassa liikutaan nykypäivän ja menneisyyden välillä, avataan perheen historiaa vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta. Kaikki on selkeästi mennyt pieleen, väärin, jossakin kohtaa, mutta mikä se kohta on? Missä vaiheessa kaikki on väistämättä rikki, missä vaiheessa ei enää voi korjata asioita? Näitä kysymyksiä jäin pohtimaan, eikä niihin ole yksiselitteisiä vastauksia. Itse haluaisin ajatella, että aina on mahdollisuus onneen, mutta tämä kirja kyllä näyttää, ettei se ainakaan ole helppoa.

Kiinnostavimpia henkilöitä ovat mielestäni vanhemmat, Ingrid ja Jack. Ehkä heidän tarinansa kiinnostaa siksi, että lastenkin tarinat (tietysti) pohjautuvat vanhempien elämään. Ahmimisvaiheeseen taisin päätyä siinä kohtaa, kun Jack nousee suurempaan rooliin niin kertojana kuin tarinan kannaltakin. Hän tuntuu henkilöistä moniulotteisimmalta, enkä ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, ettei hän ole muiden henkilöiden arjessa läsnä. Kukaan ei voi kuitenkaan lakata ajattelemasta häntä, joten hän on kaikissa tapahtumissa taustavaikuttajana. Jack tuntuu hahmoista myös inhimillisimmältä. Vaikka hänellä(kin) on ikäviä salaisuuksia, hänessä on myös mahdollisuus toivoon kaiken kauhean jälkeen.

Lopulta on vaikea sanoa, mitä kirjasta ajattelin. En usko, että pidin kirjasta (miten näin kauheasta tarinasta voisi pitää?), mutta suuren vaikutuksen se teki. Painostava tunnelma saa koko ajan odottamaan, milloin jotakin kauheaa tapahtuu. Samalla kuitenkin elättelee toivoa, että joku tekisi jotakin oikein, joku sanoisi jonkin oikean asian ja edes jotkut henkilöistä voisivat löytää rauhan. Ehkä on hyvä, että luin tämän kirjan turvallisesti sisätiloissa, enkä kuumalla terassilla auringonpaisteessa. Se olisi muistuttanut liikaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Osallistun kirjalla Kirjallisen maailmanvalloituksen Ruotsi-osioon.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Matkalukemista pt. 2 : Jennifer Egan

Egan, Jennifer: A Visit from the Goon Squad, 2011, Constable & Robinson

Matkalukeminen kuvattuna matkalaukun päällä, heh.
Kuten Anna huomautti edellisen tekstini kommenteissa, luen paljon englanniksi. Ei harmittanut yhtään, että loppui lukeminen kesken Pariisissa ja piti hyökkiä kirjakauppaan.

A Visit from the Goon Squad on usean kertojan tarina, joka kattaa usean vuosikymmenen kaaren. Henkilöitä on paljon, mutta kenties jonkinlaisena keskushenkilönä voisi nähdä Sashan, villin nuoruuden eläneen naisen, jonka suuri salaisuus on pakonomainen varastelu. Lisäksi hänen pomonsa, levy-yhtiötä johtava Bennie saa ison osan tässä hitusen sillisalaattimaisessa kirjassa. Hesarin haastattelussa viime talvelta kirjailija itse kuvaa teostaan konseptialbumiksi, jonka kaikki osat linkittyvät toisiinsa. Välillä linkkejä on vaikea nähdä. Luvun alusta saattaa kestää pitkäänkin, ennen kuin oivaltaa miten kulloinenkin kertoja liittyy mihinkään. Toisaalta lähes kaikki henkilöt ovat kiehtovia, ja lähes jokaiselle olisi suonut enemmänkin tilaa.

Mielestäni on kiinnostava idea, että kutakuinkin kaikki tarinan hahmot ovat jokseenkin nyrjähtäneitä; mukaan mahtuu rikollisia sekä muuten vaan elämässään harhapoluilla kulkeneita. Nautin siitä, että ääni on niillä joiden ajatusmaailma saattaa näyttää äkkiseltään itselleen kaukaiselta. Kaikkien panosta suuremmalle tarinalle en täysin ymmärtänyt, kuten esimerkiksi Sashan itsetuhoisen nuoruudenystävän. Sasha nousi  itselleni kiinnostavimmaksi hahmoksi, mutta silti en saanut juuri mitään lisää hänen hahmoonsa ystävän kuvauksesta. En myöskään nähnyt mitään erityistä tarvetta sinänsä ihan jännittävästi toteutetulle, yksinomaan powerpoint-slideista kootulle luvulle, ts. luku ei mielestäni tuonut mitään uutta sisältöä tarinaan, vaikka kokeiluna muoto toki olikin hauska.

En voi olla vertaamatta A Visit from the Goon Squadia muutamaa kuukautta aiemmin luettuun Adam Langerin Crossing Californiaan, joka on tällä hetkellä ehkä vuoden lempparikirjani. Ko. kirja on myös usean kertojan kudelma, mutta mielestäni yhtenäisempi. Hesarin haastattelu avasi minulle ehkä paremmin Eganin kirjan idean, eli tarkoitus ei välttämättä ollutkaan tehdä yhtenäistä teosta, jonka kaikki palaset loksahtavat yhteen, mutta valitettavasti huomasin kaipaavani yhtenäisyyttä.

Suurin kirjan hienous mielestäni oli jo mainittu hahmojen nyrjähtäneisyys. Oman painokseni takakansiteksti kuuluu näin:

"A Visit from the Goon Squad vividly captures the moments where lives interact, and where fortunes ebb and flow. Egan depicts with elegant prose and often heart-wrenching simplicity, the consequences for those who couldn't fake it during their wild youth - madness, suicide or prison - in this captivating, wryly humorous story of temptation and loss."

Vaikka voikin vaikuttaa siltä, että olen antanut aika kovaa kritiikkiä teosta kohtaan, haluaisin silti ehdottomasti lukea Egania lisää. Egan osaa luoda kiinnostavia ja keskenään erilaisia hahmoja sekä maailmoja. Loppupuoli kirjaa muistuttaa tulevaisuuskuvauksensa kanssa jo sci-fiä - hyvällä tavalla. (Paljon sanottu minulta.) Voisin siis hyvinkin kuvitella, että kirjailijan tuotanto on monipuolista. Ja vaikka A Visit from the Goon Squad vaikutti hivenen sekavalta romaanina, olisin voinut hyvinkin niellä sen hyväksyvämmin, jos olisin kuvitellut alusta lähtien lukevani novellikokoelmaa.

Aivan äskettäin kirjan on lukenut myös Sanna Luettua-blogissa, ja hän on myös listannut muita kirjan lukeneita. Ilmeisesti kirjan suomennos on ilmestynyt melko vastikään.

maanantai 14. toukokuuta 2012

Matkalukemista pt. 1: Matthew Norman - chick littiä miehille?

Norman, Matthew: Domestic Violets, 2011, HarperCollins

Domestic Violets By Matthew Norman
Kuva täältä. Samasta linkistä löytyy myös kustantajan kuvaus kirjasta.
Mielestäni matkalukemisen pitää olla kevyttä ja hyväntuulista. Olin vastikään puolitoista viikkoa reissussa, ja mukaan päätyi vaihteeksi omasta hyllystä Matthew Normanin Domestic Violets. Luin kirjasta alunperin muistaakseni täältä ja kiinnostuin sitä paljon, että tilasin kirjan nettikaupasta peräti omaksi. (Pitänee huomauttaa, että ostan kirjoja melko harvoin, yleensä käytän kirjastoa tai lainaan kavereilta.)

Domestic Violetsin päähenkilö on Tom Violet, 35-vuotias copywriter, aviomies, seitsemänvuotiaan tytön isä, sekä Pulitzer-palkitun kirjailijan poika. Tom vihaa työtään, rakastaa vaimoaan, mutta pelkää menettävänsä tämän, sekä toivoisi olevansa kuin isänsä - menestynyt kirjailija, joka halutessaan voisi saada naisen kuin naisen. Kaikessa hiljaisuudessa Tom on vuosien ajan kirjoittanut omaa esikoiskirjaansa, jonka hän toivoo muuttavan asioita elämässään.

Tom on hurmaava ja nokkela ja menestynyt, mutta ei suinkaan tarkoituksellisesti, vaan hän on vähän kuin vahingossa hyvä työssään, johon ei panosta pätkän vertaa. Itse asiassa Tom asettaa itsensä ikään kuin työnsä yläpuolelle pilkkaamalla työpaikkaansa MSW:ta ja sen tekaistua tehtävää maailmassa. (MSW auttaa muita yrityksiä olemaan parempia (=menestyneempiä) yrityksiä - todellinen 2000-luvun höpö-höpö-lafka siis.) Tom voisi olla ärsyttävän täydellinen kaikkine tarkkaan harkittuine luonteenheikkouksineen, ellei kaiken alta paistaisi aidonoloinen epävarmuus. Tom haluaisi olla menestynyt kirjailija, mutta miten hommaan voi ryhtyä, jos oma isä on asettanut riman katonrajaan olemalla yksi oman aikansa kiitetyimpiä ja palkituimpia kirjailijoita? Lisäksi Tom pelkää avioliittonsa puolesta, johon tulee yllättäviä ongelmia pitkin matkaa.

Kirjan alkupuolta dominoi Tomin potenssiongelma, jolle mielestäni annetaan turhan paljon painoarvoa ja tilaa. Tuntui, että kirja yritti väittää, että Tomin ongelmat kulminoituvat jotenkin siihen, että ei seiso - ikään kuin se pahentaisi kaikkea, ja että miesparka olisi jotenkin supersympaattinen siksi, että tämän kaikkeista kalleimpaan, miehisyyteen, on tullut ongelma. Onneksi mokomasta machoilusta päästään kuitenkin eteenpäin ja aidosti kiinnostaviin tilanteisiin. Tomin mutkikas isäsuhde oli minulle kirjan parasta antia. Tom ihailee isäänsä ja tämän uraa. Curtis Violet, menestyskirjailija, on charmantti herrasmies ja hyvä seuramies. Samalla tämä kuitenkin on ajautumassa kohti neljättä avioeroaan, sekä on kehittänyt ainakin jonkinasteisen alkoholiongelman. Tom haluaa olla parempi aviomies ja isä kuin hänen oma isänsä on ollut, mutta ei voi olla vertailematta omia ja isänsä saavutuksia. Onko Curtisin jokseenkin ailahtelevalla menestyksellä edennyt yksityiselämä ollut pakollinen uhraus kirjallisen menestyksen tiellä? Voiko Tom saada kaiken, kiinnostavan uran kirjailijana sekä toimivan perheen, ja siten onnistua paremmin kuin isänsä?

Kirja oli kutakuinkin sitä mitä sen odotinkin olevan - hauska, nokkela ja nopealukuinen. Ei kenties vuoden paras luettu, mutta aidosti miellyttävä lukukokemus. Kirja pyörii myös ajan hermoilla näyttämällä päähenkilönsä omine, henkilökohtaisine ongelmineen maailmanlaajuisen talouskriisin taustakuvaa vasten. Jotenkin tuntuu muutoinkin, että Tomin ongelmat kertovat ainakin jotakin länsimaisen nykyihmisen arvomaailmasta ja ongelmista... Asettaisin tämän genreen chick lit, ellei päähenkilönä olisi mies... Tämä herättikin kysymyksen, miksi kutsutaan miehille suunnattua kevyttä kirjallisuutta?