Hyytäviä hellepäiviä

Anne Swärd: Kesällä kerran (Alkuteos: Polarsommar 2003). Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2012.

Luin kirjaa Kesällä kerran aluksi pikkuhiljaa, jälkimmäisen puolikkaan ahmien. Se valikoitui iltalukemiseksi vanhempien kirjahyllystä, ja lyhyitä kappaleita olikin hyvä lukea ennen nukahtamista. Puolivälissä alkoi kiinnostaa niin paljon, että ahmaisin sen olohuoneen sohvalla aurinkoisena kesäpäivänä, koska en jotenkin ehtinyt mennä ulos terassille lämpöön. (Korjasin asian lukemalla seuraavat kirjat juurikin siinä terassilla lepotuolissa.)

Kesällä kerran kertoo rikki menneestä perheestä. Eronneista vanhemmista, veljeksistä ja siskosta, joka on ilmestynyt oven taakse pienenä vauvana. Toisen veljen vaimosta ja tyttäristä. Kirjassa liikutaan nykypäivän ja menneisyyden välillä, avataan perheen historiaa vuorotellen kunkin henkilön näkökulmasta. Kaikki on selkeästi mennyt pieleen, väärin, jossakin kohtaa, mutta mikä se kohta on? Missä vaiheessa kaikki on väistämättä rikki, missä vaiheessa ei enää voi korjata asioita? Näitä kysymyksiä jäin pohtimaan, eikä niihin ole yksiselitteisiä vastauksia. Itse haluaisin ajatella, että aina on mahdollisuus onneen, mutta tämä kirja kyllä näyttää, ettei se ainakaan ole helppoa.

Kiinnostavimpia henkilöitä ovat mielestäni vanhemmat, Ingrid ja Jack. Ehkä heidän tarinansa kiinnostaa siksi, että lastenkin tarinat (tietysti) pohjautuvat vanhempien elämään. Ahmimisvaiheeseen taisin päätyä siinä kohtaa, kun Jack nousee suurempaan rooliin niin kertojana kuin tarinan kannaltakin. Hän tuntuu henkilöistä moniulotteisimmalta, enkä ole aivan varma, miksi. Ehkä siksi, ettei hän ole muiden henkilöiden arjessa läsnä. Kukaan ei voi kuitenkaan lakata ajattelemasta häntä, joten hän on kaikissa tapahtumissa taustavaikuttajana. Jack tuntuu hahmoista myös inhimillisimmältä. Vaikka hänellä(kin) on ikäviä salaisuuksia, hänessä on myös mahdollisuus toivoon kaiken kauhean jälkeen.

Lopulta on vaikea sanoa, mitä kirjasta ajattelin. En usko, että pidin kirjasta (miten näin kauheasta tarinasta voisi pitää?), mutta suuren vaikutuksen se teki. Painostava tunnelma saa koko ajan odottamaan, milloin jotakin kauheaa tapahtuu. Samalla kuitenkin elättelee toivoa, että joku tekisi jotakin oikein, joku sanoisi jonkin oikean asian ja edes jotkut henkilöistä voisivat löytää rauhan. Ehkä on hyvä, että luin tämän kirjan turvallisesti sisätiloissa, enkä kuumalla terassilla auringonpaisteessa. Se olisi muistuttanut liikaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Osallistun kirjalla Kirjallisen maailmanvalloituksen Ruotsi-osioon.