Pettymys

Kuva Otavan sivuilta

David Nicholls: Sinä päivänä (Alkuteos: One Day 2009) Suomentanut Sauli Santikko. Otava 2011.

Tiedän, kaikki ovat lukeneet tämän kirjan ajat sitten. Olin seurannut välillä lähes hurmioituneita arvioita kirjasta, odotellut että kirja sattuisi omiin käsiini. Arvioiden perusteella olin ajatellut, että tämä on juuri minun kirjani. Fiksuista nuorista (ja sittemmin vanhemmista) kertova ihana rakkaustarina. Myös rakenne vaikutti kiinnostavalta: tarinaahan kerrotaan kahdenkymmenen vuoden ajan, kerran vuodessa heinäkuun 15. päivänä. Ainoa pelkoni kohdistui siihen, että yleensä kirjojen henkilöistä tulee vanhemmiten tylsiä. (Miettikää vaikka Montgomeryn Anna-sarjaa. Kuka oikeasti haluaa lukea hänestä tylsänä, tavallisena keski-ikäisenä perheenäitinä niiden ihanien nuoruusseikkailuiden jälkeen?)

No, tavallaan pelkoni osoittautui turhaksi. Suurinta osaa ajasta en voinut sietää kirjan päähenkilöitä, Emmaa ja Dexteriä. Dexter on rikas kusipää ja Emma itsesäälissä rypevä nahjus. Minusta myös tuntuu että joku joskus on saattanut kertoa rikkaasta hulttiopojasta ja köyhästä älykkötytöstä… Ei kauhean omaperäinen parivaljakko. Kummallekin vanheneminen teki hyvää, ja loppupuolella kirjaa heistä oli mahdollista jopa välittää.

Vaikea sanoa kirjasta mitään järkevää. Sen ainoa kysymys on saavatko Emma ja Dexter toisensa, ja jos ei pidä kummastakaan, ei ole lopputuloksesta ihan kauhean kiinnostunut. Kirjan rakenne on kiinnostava, mutta minusta aukkoja olisi voitu jättää enemmänkin. Tarinaa varsinaisesti seurataan kerran vuodessa, mutta lähes aina kuluneen vuoden tapahtumat selitetään aivan liian auki. Ehkä jännitettäkin olisi enemmän, jos ei koko aikaa tietäisi niin tarkkaa, mitä päähenkilöiden elämässä on meneillään?

Varsinaisesti se asia, mistä haluaisin avautua, on kirjan loppuratkaisu. En kuitenkaan tee niin, sillä se olisi hieman epäreilua niitä kohtaan, jotka eivät ole kirjaa vielä lukeneet. Kerrottakoon kuitenkin tämä: kirjan luettuani pidättelin itkua (ei, minun ei tarvitse pitää kirjasta itkeäkseni ja nauraakseni sen kanssa) ja kiukuttelin miten tyhmä kirja olikaan. Tavallaan kirja imaisi mukaansa, sillä luin sen enimmäkseen yhden illan aikana. Vaikka aina ei ole tarpeen rakastaa tai edes pitää kirjan hahmoista, luulen että rakkaustarinoissa se on aika oleellista. Perustuuhan niiden imu melko pitkälle päähenkilöiden karismaan.

Ärtymys on oikeastaan vain kasvanut sitä mukaa, kun kirjan lukemisesta kulunut aika on lisääntynyt. Pitäisi varmaan lukea Ylpeys ja ennakkoluulo (taas!), ei nykyään selvästikään osata kirjoittaa oikeita rakkaustarinoita.

Kirjasta ovat kirjoittaneet todella monet joten suosittelen googlea - myös sen takia, että tuo bloggerin linkitysnäppäin tekee tällä hetkellä jotain outoa, ja yrittää linkittää kaiken samaan paikkaan.