Austeria loppuvuoden haastekiriin

Auster, Paul: Sattumuksia Brooklynissa, Tammi 2008. Suomennos Erkki Jukarainen. (The Brooklyn Follies, 2005)

Kuvittelin elävästi mielessäni läpi Brooklynin sattumusten eronneen, kuusikymppisen Nathan Glassin lierihattuisen Leonard Cohenin näköiseksi. Tämän tiedostaessani päätin, että aion tästä lähtien kirjoittaa blogipostauksiini aina mukaan, jos olen kuvitellut kirjan hahmon jonkun olemassaolevan henkilön näköiseksi. Viimeksi tällä tavalla on tapahtunut kesällä, jolloin kuvittelin Näkymättömän sillan Klaran nuoren Audrey Hepburnin näköiseksi. Joskus aikojen päästä, mikäli blogi on vielä pystyssä, voi olla hauska katsella millainen hahmokavalkadi on syntynyt.

Tulin siis lukeneeksi viidenneksi So American -haasteen "Modern Men Writers" -kategorian kirjaksi monien kehuman Austerin Paulin Sattumuksia Brooklynissa. Herran muusta tuotannosta minulla on kokemusta tasan yhden kirjan verran, tai oikeammin noin kahdeksankymmenen sivun verran. New York trilogia jäi aiemmin tänä vuonna kesken liian omituisena, tylsänä ja hitaasti liikkeelle lähtevänä. Useampikin ihminen on ollut sitä mieltä, että minun pitäisi antaa Austerille uusi tilaisuus. Vaistolla päätin kokeilla uudempaa tuotantoa.

Sattumuksia Brooklynissa jätti hyvän mielen. Ihmisten yksinäisyys ja läheisyyden sekä lähimmäisyyden tarve tulivat käsittellyksi koskettavasti, mutta ei kuitenkaan lällysti. Nathan kantaa liikuttavaa huolta perheestään ja ympärillään olevista ihmisistä, vaikka läpi kirjan tehdään selväksi, että Nathan on kunnostautunut huolenpidossa ja lähimmäisyydessä vasta vanhemmilla päivillään. Nathanin hötkyilemätön, jo elämää nähneen miehen asenne antaa perspektiiviä monille arjessa muka suurina näyttäytyville kysymyksille, kuten pariutumiselle ja rahalle.

Luin mielelläni Nathanin suorasukaisia huomioita elämästä ja läheistensä tempauksista, mutta täytyy sanoa, että mielestäni kirja lähti todella lentoon ja suuremmille kierroksille vasta viimeisen muutaman kymmenen sivun aikana. Enempää paljastamatta noiden sivujen sisältöä, vasta siinä vaiheessa aloin ehkä nähdä, miksi ihmiset tuntuvat olevan täysin hullaantuneita Austerin tuotantoon. Ehkä palaan hänen kirjoihinsa jatkossa. Suositusvihjeitä toki otetaan vastaan siitä, mikä on mielestänne Austerin paras kirja.

Middlesex

Eugenides, Jeffrey: Middlesex, Otava 2003 (Middlesex, 2002). (Lukemani painos Seven-pokkari vuodelta 2012.)

Viikon sulattelunkaan jälkeen en oikein tiedä, mitä sanoisin tästä kirjasta. No, jos lähdetään ihan tällaisiin helppoihin seikkoihin, kuin että luin kirjaa yli kuukauden. Kirjassa on yli 770 sivua, ja lähdin luku-urakkaan ajatuksella, että luen kirjaa pikku hiljaa. Ilman paineita aikaa kirjaan tosiaan meni yli kuukausi, osittain tosin ihan siitä syystä, että opiskelut ja työt pukkasivat viemään kohtuuttoman suuren osan loppuvuoden energiasta. Mutta luulen, että pitkä lukuaika johtui myös siitä, että en kertaakaan päässyt ihan todella kirjan imuun. Tiedättehän, siihen hetkeen, kun kirjaa ei vaan voi laskea käsistään. Itselleni epätyypillisesti sallin myös muiden kirjojen lukemisen samanaikaisesti tämän kirjan kanssa. Yleensä en osaa keskittyä kovin moneen kerrallaan. En sitten lopulta kuitenkaan lukenut muuta tämän ohella kuin sarjakuvia ja opiskeluun liittyviä kirjoja. Huomasin tosin luovani yhtenään haikeita silmäyksiä siihen kirjahyllyn osaan, jossa on pinossa seuraavaksi lukuvuorossa olevia teoksia. Tämä taitaa jo kertoa jotain?

En laskisi kirjaa varsinaisesti pettymykseksi. Kirjan idea, hermafrodiitin elämä, on omaperäinen. En ainakaan muista koskaan törmänneeni vastaavan idean kirjaan. Sen sijaan en ole varma, mitä mieltä olen siitä, että tarinaa lähdetään kertomaan päähenkilön isovanhempien nuoruudesta. Takakannen mukaan kyseessä on "tarina nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Sitähän se oli. Itse asiassa kirjaa kuluu suunnilleen kolmisensataa sivua ennen kuin päästään edes päähenkilön syntymään. Toki päähenkilön isovanhempien sekä vanhempienkin elämänvaiheet olivat jännää luettavaa, mutta en vain pääse ihan sinuiksi tällaisen sukutarina-rakenteen kanssa. Varsinkin, kun tuntui, että erityisesti isovanhemmat melkein unohtuivat itse päätähden astuttua näyttämölle. Kaikki hahmot olivat kuitenkin kiehtovia, ja loppuun päästessäni oli sellainen olo, että olisin voinut lukea yksittäisistä hahmoista enemmäkin, ja että kaikki hahmot, kuten itse päähenkilö tai tämän veli, eivät aivan saaneet ansaitsemaansa tilaa tarinassa.

Kaiken kaikkiaan minulla on olo, että luin liki kahdeksansataa sivua oivallista kerrontaa, joka ei kuitenkaan tullut aivan iholle. Tiedän tosin, että päinvastaisiakin mielipiteitä kirjasta löytyy - kaksi hyvää ystävääni, joiden kirjamakuun luotan, ovat ylistäneet minulle tätä kirjaa valtavasti.

Tällä kirjalla kirin umpeen vielä So American -haasteen vajaata Modern Men Writers -kategoriaa. Josko saisi kategorian täyteen vielä vuoden loppuun mennessä.

Hei, oon mä hengissä!

Lokakuun lopussa arvioin optimistisesti (ja ilmeisesti täydellisesti todellisuudesta irrallaan) että pahin tentti- ja koulukiire on nyt ohi. No ei ollut. Huomisen jälkeen se on joululoman verran ohi. Tai no yksi harjoitustyö, yksi harjoitus ja kevyt kuuden tunnin gradutapaaminen on vielä ensi viikolla ohjelmassa. Ja joululomallekin olen ehkä suunnitellut jotain ihan pientä koulutyötä...

Mutta melkein kuin tässä olisi hetki aikaa. Oi miten odotan sitä, että saan ihan rauhassa keskittyä vain ihanien kirjojen lukemiseen. Toki syksyn mittaankin olen lukenut kasan kaunokirjallisuutta - osan tentittäväksi (ihan huippua muuten, olen liikkunut pois omilta mukavuusalueiltani ja kokenut useita wau-hetkiä!) ja osan omaksi iloksi. Mutta kirjoista kirjoittaminen on jotenkin tuntunut ylivoimaiselta ponnistukselta. Mahtavia kirjoja on kerääntynyt kasaksi asti, en ole raaskinut palauttaa "ennen kuin olen kirjoittanut" ja pino on ahdistanut entisestään. Tuntuu, että ensin pitäisi kirjoittaa niistä vanhemmista, mutta ei enää oikein muista, mitä niistä olikaan sanottavana. Luulen, että viikonloppuna raahaan suurimman osan niistä kirjoista paikalleen kirjastoon ja aloitan puhtaalta pöydältä. 

Loogisesti tämän kirja-ahdistuksen perusteella olen päättänyt haastaa itseni kirjoittamaan jokaisesta lukemastani kirjasta kaunokirjallisesta teoksesta ensi vuonna. Edes pienesti. Kun tietää, että on luvannut kirjoittaa kaikesta, ei tarvitse pohtia että kirjoitanko nyt tästä vai tästä vai en kummastakaan. Tietää että kirjoittaa kaikesta ja että se kannattaa tehdä heti.

Näin minä ainakin kuvittelen...

Valtavalla innolla ja hienoisella kauhulla odotan myös vuodenvaihdetta ja sen mukanaan tuomia taatusti ihania ja houkuttavia haasteita! Haalin niitä kuitenkin suhteettoman paljon (ja kehittelen ehkä itsekin jotain), mutta tärkeintähän kai on se, että innostuu lukemaan erilaisia kirjoja ja eri tavalla kuin yleensä? 

Niin että sitä tässä vain yritän sanoa, että olen edelleen olemassa. Ja edelleen hirveän innoissani sekä kirjoista että kirjablogeista. Tästä meidän omastakin.