tiistai 26. maaliskuuta 2013

Hyvä sydän vai kulissit?


Kuva SKS
Minna Canth: Kauppa-Lopo. 1889.

Hämmästytin itseni huomaamalla, että lupasin tänä vuonna kirjoittaa kaikista lukemistani kaunokirjallisista teoksista. En siis esimerkiksi vain kokonaisista kirjoista. Minna Canthin Kauppa-Lopo on laaja novelli, joka oli lukemistona opintoja varten. Alkuun en siis tullut ajatelleeksi, että voihan tästäkin kirjoittaa!

Tähän saakka tuttavuuteni Minna Canthin kanssa on sisältänyt vain näytelmiä. Novelli oli siis uusi aluevaltaus. Draaman lukeminen on sen verran vieras laji, että proosaan siirtymisen helppouden huomasi selvästi. Kauppa-Lopo tuli luettua yhdessä hujauksessa. Näytelmien lukeminen kirjana on tuntunut minusta aina vähän oudolta, ja mielelläni lukisinkin lisää Canthin proosaa. Yhteisniteestä Kauppa-Lopon kanssa löytyisi Canthin toinen laaja novelli Agnes, mutta se taitaa saada jäädä odottamaan kiireettömämpiä lukuaikoja.

Kauppa-Lopo on tuttua Canthia: tarkastelun kohteeksi nostetaan yhteiskunnan eriarvoiset jäsenet ja heidän moraalinsa. Hyvä asema ja päällisin puolin kunnossa oleva elämä ei takaa mitään. Epämiellyttävä, vaikeuksiin joutuva puolirikollinen voi olla lopulta parempi ihminen kuin moitteeton perheenäiti. Kauppa-Lopossa kaikki merkittävät henkilöt ovat naisia, ja päähenkilö Kauppa-Lopo on kiinnostava hyvin epäperinteisenä naishahmona. Hän ei ole ihanteiden mukainen hyvä nainen, mutta hänessä on hyvyyttä enemmän kuin monessa muussa. Novelli asettaa kyseenalaiseksi sen, millä perusteilla ihmisiä arvioimme ja arvotamme.

Minua jäi mietityttämään kovasti se, miksi Kauppa-Lopo on päätynyt sellaiseksi kuin on. Hän kertoo, että hänellä on mies ja poika kotona, eli hän voisi elää tavallista, vaaratonta (tai ainakin vaarattomampaa) elämää heidän luonaan. Miksi hän on päätynyt epäsiistiksi, parjatuksi, juopottelevaksi ja varastelevaksi hylkiöksi? Monista hänen huonoista puolistaan huolimatta sydän on hyvä: omaa etua tavoittelematta hän auttaa köyhää leskeä, mutta ei saa ansaitsemaansa kiitosta ja hyväksyntää. Kauppa-Lopon kohtaloksi koituukin varastamisen lisäksi varomattomaksi tekevä järkytys siitä, että häntä ei arvosteta lainkaan.

Toisaalta jäin miettimään myös sitä, onko maailma juurikaan muuttunut Kauppa-Lopon ajoista. Arvostammeko me enemmän ulkoisia hyveitä kuin todellista hyvää sydäntä? En nyt sano, että juopottelu tai varastelu olisi hyvästä (eikä niin sano Canthkaan), mutta eivätpä ne kulissitkaan kaikkein tärkeintä ole. Canth kirjoittaa siis edelleen ajankohtaisesta aiheesta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Moi Harry, mä oon täällä taas!


Kuva Tammen sivuilta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone 1997). Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 1998. 

Mitä voi sanoa kirjasta, jonka on lukenut jo lukemattomia kertoja? Kirjasta, joka on yksi maailman tunnetuimmista lastenkirjoista? Kirjasta, jonka kaikki muutkin ovat lukeneet (tai jos eivät ole, sietäisi hävetä!)? Ehkä voin kertoa siitä, mitä tämä kirja minulle merkitsee. Joululomalla aloitin siis jälleen uuden kierroksen Harry Pottereiden parissa, ja kuten aina ennenkin, tuntuu vähän siltä kuin olisi palannut kotiin.

Ehkä voi sanoa, että Harry Potterit seurasivat ja kulkivat mukana, kun kasvoin aikuiseksi. Viisasten kiven luin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana toivoen koko ajan, että minun kirjeeni Tylypahkaan on vain vähän myöhässä. Elin ja hengitin mukana jokaisen uuden oppitunnin, jokaisen opitun taidon ja samaistuin kaikkein eniten Hermioneen. Minä halusin olla kuin Hermione, täynnä tietoa ja innostusta uuden oppimiseen. Minä rakastin kaikkein eniten niitä kohtauksia, joissa kerrottiin Tylypahkan arjesta. Olisin voinut lukea sivukaupalla tuon lumotun maailman käytännöistä ja ihmeistä.

Koska Viisasten kivi on ensimmäinen Potter, sen olen lukenut myös useimpia kertoja. Aina kun uusi kirja ilmestyi (aluksi suomennos, myöhemmin alkuperäisteos), luin ensin sen ja sitten uudestaan heti perään koko sarjan. Aina välillä Pottereihin oli palattava ihan muutenkin. Lukiessani Harryn, Hermionen ja Ronin seikkailuja kasvoin itsekin huomaamatta aikuiseksi. Potterit minulla ovat kuitenkin ikuisesti, ja ne ovat oikotie lapsuuteen ja teini-ikään. Minä muistan edelleen, miltä minusta tuntui kun Harry herää tönössä luodolla Hagridin takin alta ja huomaa, että hän ei ole nähnytkään unta, että kaikki edellisillan tapahtumat ovat totta. Muistan miten iloinen olin, kun Harry ja Ron tutustuivat Hermioneen. Muistan, miltä tuntui kun Harry sai ensimmäiset oikeat joululahjansa. Ja minä olen edelleen Harryn puolesta itkettävän onnellinen, kun Hagrid antaa hänelle kokoamansa valokuva-albumin, joka on täynnä kuvia tuntemattomaksi jääneistä vanhemmista.

Tänään jo vilkuilin, mitä Potterit maksaisivat kirjakaupassa. Lapsuudenkodista löytyy tietenkin koko sarja, mutta omaankin hyllyyn Potterit haluan. Kovakantisina tietenkin, sillä niiden on kestettävä kovaa käyttöä. Ennen koko sarjan kotiuttamista (ovat muuten edelleen hinnoissaan) taidan kuitenkin turvautua tuttuun tapaan kirjastoon. Kovin kiireiseen ajankohtaan Pottereita ei vain voi valita: kirja on luettava läpi kertaistumalta. 

Ihana Stephen Fry

Jos et ole vielä katsonut Stephen Fryn Planet Wordiä, etsi käsiisi heti. Viisiosainen dokumentti kielestä tuli Teemalta tässä alkuvuodesta. Tänään pääsin osaan neljä, joka käsittelee kirjoitustaitoa - iho nousi kananlihalle useassa kohtaa ja melkein itketti, kun Fry puhui rakkaudestaan kirjastoja kohtaan. Viimeisessä osassa hän kertoo lempikirjoistaan. Oioi!

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Mää luin kirjan!

Ja aion kertoa siitä teille ihan tässä lähiaikoina. Tai oikeastaan luin kyllä jo kaksikin kirjaa, ja koska ensi viikolla tentin vuosisadan vaihteen kotimaista kirjallisuutta, luen vielä vähän lisääkin. Jotenkin hirveän helpottunut olo tämän lukemattoman alkuvuoden jälkeen. Tai olenhan minä lukenut, mutta en kaunokirjallisuutta ja ihan kuin olisin ollut jotenkin eksyksissä.