Donna Tartt: Tikli

Tartt, Donna: Tikli
WSOY 2014, 895 sivua
Suomennos: Hilkka Pekkanen
(The Goldfinch 2013)

Tikli ei ollut mikään kaikkein todennäköisin lukuvalinta, sillä luin Tarttin (toistaiseksi) kuuluisimman teoksen The Secret History (Jumalat juhlivat öisin) vasta noin vuosi sitten, enkä ollut aivan yhtä hurmaantunut kuin monet muut ovat olleet. Jotenkin minä sitten en kuitenkaan voinut vastustaa Tikliä, kun se suomennoksen ilmestymisen jälkeen sai niin kovasti rummutusta. Tikli tuijotteli hyllyssä aikansa, kunnes hiukan vastentahtoisesti otin tiiliskiven lukuun. (Nämä tiiliskivet muuten ovat yksi syy sille, että vakaasti harkitsen sähköisen lukulaitteen hankintaa. Kirjaa ei olisi niin raskas kannatella. Tikliä lukiessa jopa pelkäsin, että nide hajoaa oman painonsa alla.)

Tikli ja joululavastus

Tikli on aikamoinen odysseia. Päähenkilö Theo Deckerin elämä muuttuu taidemuseon räjähdyksessä, joka tappaa hänen äitinsä. Siinä samassa sekaannuksen hetkessä Theon mukaan lähtee arvomaalaus. Theo kasvaa ja vaeltaa läpi Yhdysvaltojen mukanaan maalaus, suru ja painava omatunto.

Taidemaailman kuvauksen kannalta Tikli on hirmuisen kiinnostava. Kirjassa kuvataan muun muassa varastettujen taide-esineiden kauppaa ja jäljitystä, ja vaikka (tai ehkä juuri siksi) en asiasta paljoakaan tiedä, oli Tarttin kertoma mielestäni jopa ihailtavan uskottavaa. Vähän ehkä yllättäen maalaustaidetta enemmän Tiklissä saa huomiota kuitenkin antiikkikalusteet ja niiden entisöinti. Theon ystävän Hobie omistaa antiikkiliikkeen ja tutustuttaa Theon vanhan puun kiehtovaan elämään. Antiikkimaailman kuvaukset olivat mielestäni yhtä lailla kiinnostavia, jälleen ehkäpä siksi että en tiedä asiasta juuri mitään.

Suuresta sivumäärästä huolimatta Tikli on melko nopealukuinen. Muutamat ovat moittineet kirjaa jaarittelusta ja olisivat kaivanneet karsimista. Minulla ei Tiklin kanssa tätä ongelmaa ollut, toisin kuin The Secret Historyn kanssa. Minulle jokainen sivu tuntui oleelliselta, vaikka luonnollisesti näin pitkässä ja monessa ympäristössä liikkuvassa kirjassa oli osioita, joista pidin vähemmän kuin toisista. Minusta esimerkiksi teini-ikäinen Theo on miellyttävämpi henkilö kuin aikuinen Theo, mutta samalla kasvavan ahdistuksen seuraaminen on koukuttavaa. Lukiessa toivoin koko ajan, että olisin voinut olla neuvomassa Theoa, joka tuntui jatkuvasti tekevän vääriä valintoja.

Tarttin kieli on hurjan kaunista ja osuvaa. Siksi on sääli, että suomennos vilisee lyöntivirheitä, varsinkin kirjan loppupuolella. Lukiessa tuli olo, että kiireessä on tehty. Virheistä huolimatta nautin kovasti tästä kauniista ja surumielisestä kirjasta. Jälleen kerran huomasin myös nauttivani kovasti paikkakuvauksesta. New York ja Hobien antiikkiliike ja asunto muodostuivat silmieni edessä kovin elävinä ja hurmaavina. Las Vegas vähemmän hurmaavana, mutta yhtä lailla elävänä sekin.

Kirja on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Nenä kirjassa, Ilselä, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus ja Kirsin kirjanurkka.

Kolea kokemus

Dickens, Charles: Kolea talo
Loistopokkari 2008, 936 sivua
Suomennos: Kersti Juva
(Bleak House 1852-1853)

Voi jestas... Rehellisesti sanoen tämä taitaa olla bloggaushistorian ensimmäinen kirja, jonka lukeminen meni todelliseksi Suorittamiseksi. Itse asiassa, mieleeni ei tällä hetkellä edes tule muita kirjoja, joiden lukeminen olisi tuntunut yhtä tiukalta pakkopullalta kuin tämän. (No, ehkä joskus lukiossa pakkoluettavana ollut Gulliverin retket tulee lähelle.) Joka tapauksessa, anteeksi nyt, mutta nyt on tunnustettava: tämän kirjan loppuun asti lukeminen oli piinallista.

Lyhyesti kerrattuna lukukokemukseni meni näin:

1. Aloitin kirjan innosta pinkeänä kesäkuussa. (Kyllä, kesäkuussa, siis puoli vuotta sitten!) Kirjan oli tarkoitus olla kesäklassikkoni, koska ajatus kesällä luettavasta tiiliskiviklassikosta tuntui hyvältä. Olin varma, että rakastaisin tätä kirjaa, sillä vaikka olin lueskellut joitain vähemmän innostuneita blogiarvioita, mietin, että jos yksi lempikirjailijoistani Nick Hornby mainitsee Dickensin yhdeksi lempikirjailijakseen, niin kyllähän minäkin tätä rakastaisin. Lisäksi minulla oli hämärä mutu, että Dickens kirjoitteli empaattisesti köyhistä ja raihnaisista, mikä ei haitannut yhtään myönteisen ennakkoasenteen synnyttämisessä.

2. No, kyllä Kolea talo periaatteessa täytti kesäklassikon aseman, sillä urhoollisesti soudin kesän aikana kirjaa yli puolivälin. Puoliväliin asti olin periaatteessa edelleen optimistinen, sillä vaikka kirjassa ei tapahtunutkaan yhtikäs mitään lähes viiteensataan sivuun, (ellei lasketa miljoonien eri henkilöhahmojen esittelyä) niin olin vakuuttunut että "kyllä tämä tästä vielä lähtee käyntiin, tämä nyt on tällaista lämmittelyä ja tarinan pohjustusta".

3. Noin sivulla 500 tajusin, että kirjassa ei tule tapahtumaan jatkossakaan yhtikäs mitään.

4. Lukeminen muuttui tahmeammaksi kuin mikään koskaan missään.

5. En halunnut luovuttaa, sillä olinhan rämpinyt kirjassa jo yli puolivälin. En kai minä nyt lukisi viittä sataa sivua turhan takia?

6. Muutama kuukausi meni, jolloin lähestulkoon pakotin itseni lukemaan kirjaa edes yhden luvun silloin tällöin.

7. Pelastukseksi koitui Facebookissa ollut marraskuinen lukuhaaste, jonka aikana päätin urheasti päästä Kolean talon loppuun.

8. Melkein onnistuin, taisin lukea viimeiset noin sata sivua joulukuun ensi päivinä.

9. Yllättäen melkein nautin kirjan viimeisestä paristasadasta sivusta, joilla löyhiä juonenpäitä sidotaan yhteen. Voisin jopa mennä niin pitkälle, että väitän tässä vaiheessa kiinnostuneeni muutamien henkilöhahmojen kohtaloista.

10. Niin, ne henkilöhahmot... Esther Summerson, jonkinlainen päähenkilö, on tavallaan ihan kiinnostava tarinansa takia, mutta kun hahmo on hyveellisempi kuin yksikään pyhimys, kiinnostus kävi monasti myös lähellä ärtymystä. Muutamia muitakin kiinnostavia tyyppejä kirjassa on, mutta niitä tulee ja menee tarinassa ja yhteenkään ei oikeastaan pysähdytä ennen kuin loppupuolella, joten olen melkoisen vakuuttunut että tulen unohtamaan hahmoista jokaisen, ennen kuin vuottakaan tämän kirjan lukemisesta on kulunut.

11. Mitä tästä sain? Nyt voin sanoa tutustuneeni Dickensin tuotantoon yhden kirjan verran. Olen lukenut Kolean talon. Kannesta kanteen, vaikka tiukoille otti. No juu, olihan tässä tietysti 1800-luvun Lontoon kuvausta aidoilla paikannimillä ja toki tuon ajan yhteiskuntakuvausta, joka kiinnosti. Siltikin täytyy sanoa että laihaa on kiisseli, kun vain tämä jäi käteen. Ehkä minun olisi pitänyt ottaa Irenen varoitukset vakavammin. Lisäksi olen hyvin iloinen päätöksestäni lukea tavoilleni poikkeuksellisesti alunperin englanniksi julkaistu kirja suomennettuna. Tahkoaisin tätä vielä varmasti seuraavalla vuosikymmenelläkin, mikäli olisin yrittänyt englanniksi. Suomennoksessa sen sijaan ei ole moitteen sanaa, hatunnosto Kersti Juvalle, hienoa työtä.

12. Tästä karmaisevasta pettymyksestä huolimatta en suostu luovuttamaan. Epäilemättä Dickens on asemansa ansainnut. Kai minä vain aloitin väärällä kirjalla, toivon?

Sarjissunnuntai: Lepakkoelämää

Bechdel, Alison: Lepakkoelämää
Kääntöpiiri 2000
Suomennos: Stina Grönroos
(Yhteispainos albumeista Dykes to Watch Out For - the Sequel 1992 ja The Spawn of Dykes to Watch Out For, 1993)

Bechdel Alison: Lepakkoelämää II
Like 2010, 108 sivua
Suomennos: Tarja Sahlstén
(The Essential Dykes to Watch Out For 2008)

Alison Bechdel tuli tunnetuksi näillä Lepakkoelämää-sarjakuvilla jo ennen Hautuukotia ja Äideistä parhainta. Minulle varsinkin viimeksi mainittu oli suuri elämys, yksi viime vuoden parhaita ja muistettavimpia lukukokemuksia, joka nosti Bechdelin yhdeksi suosikkisarjakuvataiteilijakseni. Nämä Lepakkoelämää -albumit osuivat ihan sattumalta käteeni kirjastossa, ja hiukan ihmettelin, miten en ole lukenut näitä aiemmin. Ensimmäinen albumi on suomennettu lähes viisitoista vuotta sitten ja toinenkin jo neljä vuotta sitten, vuosi Hautuukodin suomentamisen jälkeen. Lukiessa minulla nousi kuitenkin vahvoja muistijälkiä sarjasta - olen luultavasti lukenut ainakin ensimmäisen albumin aiemminkin, mutta en ollut osannut yhdistää tekijää samaksi kuin Hautuukodissa ja Äideistä parhaassa.

 Lepakkoelämää -sarjat ovat aika paljon kevyempiä kuin mainitut pitkät, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit. Myös Lepakkoelämää on käsittääkseni ainakin löyhästi Bechdelin omasta ja tuttavapiirin elämästä ammentava, mutta ei niin suorasti ja tarkasti kuin myöhemmät romaanit. Lyhyesti kerrottuna Lepakkoelämää-sarjassa seurataan päähenkilö Mon ja tämän ystävien elämää. Enimmäkseen käsitellään ihmissuhteita, mutta myös erilaisia yhteiskunnallisia asioita, kuten naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaa. Yksi mieleenpainuva tarinalinja on Tonin ja Claricen suhde. Toni ei ole tullut kaapista konservatiivisille vanhemmilleen, vaikka parisuhdetta saman naisen kanssa on takana jo kymmenisen vuotta ja hankinnassa on lapsi.

Kaksi suomennettua albumia kattavat lähes kymmenen vuoden ajanjakson sarjaa, vuodesta 1990 vuoden 1998 lopulle. Aivan uunituoreista sarjakuvista ei siis todellakaan ole kyse. Bechdelin tyyliin kuuluvat runsaat viittaukset. Näissä sarjakuvissa viittauksia on paljon varsinkin ajankohtaisiin aiheisiin ja (Yhdysvaltojen) päiväpolitiikkaan. Täytyy myöntää, että minulta menivät monet viittauksista viuhuen ohi, sillä joko en muista kyseisiä tapahtumia tai sitten en ole ikinä edes kyseisistä tapahtumista tai henkilöistä kuullut. Tämä ei kuitenkaan mielestäni lukukokemusta häirinnyt, vaan minusta tuntui joka tapauksessa todella nostalgiselta lukea vahvasti aikaansa kiinnittynyttä sarjakuvaa. Ensimmäisen albumin saatesanoissa Bechdel itsekin tunnustaa, että hänen on hankala tavoittaa tapahtumia, joihin osa viittauksista liittyy.

Lepakkoelämää-albumeja on käsittääkseni suomennettu vielä ainakin kolmas, jonka toivottavasti löydän kirjastosta lähiaikoina.

Sarasvatin hiekkaa äänikirjana

Isomäki, Risto: Sarasvatin hiekkaa
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2006 (2005)
Lukija: Jarmo Mäkinen

Minun on hankala lähestyä tätä kirjaa samalla tavalla kuin moni muita proosateoksia. Ensinnäkin luen hyvin vähän tämäntyyppistä kirjallisuutta - jos tällä nyt mitään tyyppiä on, sillä toisaalta tämä on mielestäni dystopiakirjallisuutta ja toisaalta taas hyvinkin suoraviivaista realismia. (Äänikirjan kotelo määrittelee tämän ekologiseksi trilleriksi, lajityyppi, jonka edustajia en ainakaan ole lukenut muita.) En siis osaa ollenkaan sanoa, onko tämä lajityypissään tyypillinen tai epätyypillinen.

Ja tästä päästäänkin toiseen pulmaan, mikä minulla on tämän kirjan kanssa. Minä en osaa sanoa, onko tämä mielestäni hyvin kirjoitettu kaunokirjallisena teoksena. Paikoitellen kirjassa, varsinkin dialogeissa, on ärsyttävää toistoa sekä liiallista selittämistä. Toisaalta kirjan rakenne on mielestäni toimiva siirryttäessä päähenkilöstä toiseen. Siirtymät kriittisissä paikoissa rakentavat jännitystä ja luovat odotuksia, mikä, saattaa olla, vain korostuu kun kirjaa kuuntelee äänikirjana, eikä lue, jolloin olisi mahdollisuus kurkata sivuja eteenpäin ja tarkistaa milloin kulloisiinkin hahmoihin palataan seuraavan kerran.

Samalla kuitenkin tästä kirjasta kirjoittaessa tuntuu täysin turhalta nillittää jostain toistosta, kun kirjan sanoma on niin painava ja painokkaasti perusteltu. Sivilisaatioita on tuhoutunut ennenkin ja ei ole mitään syytä olettaa, etteikö voisi tuhoutua vastakin. Tällä hetkellä yhteisesti nopeutamme omaa tuhoamme sillä, että emme ota ilmastonmuutosta ja arktisten jäätiköiden suojelua tarpeeksi vakavasti.

Mieltäisin kirjan päähenkilöiksi venäläisen Sergejn ja intialaisen Amritan, mutta ilahduttavan paljon taustoitetaan myös suomalaisen Karin ja filippiiniläisen Susanin hahmoja. Kaikkia yhdistää huoli planeetasta ja kiiinnostus luonnonilmiöihin. Jotenkin tuntuu, että Isomäki tahtoo erilaisten etnisten taustojen päähenkilöillä korostaa sitä, kuinka ilmasto on meidän aivan kaikkien yhteinen huoli, ja tiukassa tilanteessa me kaikki myös jaamme katastrofien seuraukset. Lisäksi kaikkien maailman valtioiden olisi sitouduttava tekemään töitä ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi, sillä kukaan ei pääse mahdollisen katastrofin seurauksilta karkuun.

Olen lukenut Risto Isomäen kirjoituksia aiemmin Pandan polku -lehdestä, jossa hän on jo onnistunut vakuuttamaan minut asiantuntemuksestaan. Tämän kirjan ehdottomasti parasta antia onkin läpi paistava asioihin perehtyminen. Ilmastokatastrofi ei ole mitään science fictionia vaan hyytävän kylmää realismia.

Knausgårdin Kolmas kirja ja muuta höpinää

Knausgård, Karl Ove: Taisteluni - Kolmas kirja
Like 2013, (lukemani painos Miki-painos 2014, 931 sivua)
Suomennos: Katriina Huttunen
(Min Kamp. Tredje bok, 2009)

Tykkäsin kovasti Knausgårdin muisteloiden kahdesta ensimmäisestä osasta, joista tosin onnistuin bloggaamaan vain ensimmäisestä. Kahdesta ensimmäisestä osasta Toinen kirja, jossa Karl Ove on aikuinen ja päässyt eroon isänsä ahdistavasta läsnäolosta, nousi suosikikseni, vaikka Ensimmäinen kirja oli myös loistava. Innostustani Kolmannen kirjan lukemiseen kuitenkin madalsi inan verran se, kun kuulin kirjan käsittelevän Karl Oven lapsuutta. Kolmas kirja taitaa lopulta jäädä minun Knausgård-paremmuusrankkauksessani kahden ensimmäisen jalkoihin, mutta siitäkin huolimatta kirja on loistava. Tietenkin.

Typerä blogger lataa kuvan pystysuunnassa, vaikka se on tallennettu vaakana. Olen liian kärsimätön pohtimaan, miten asian voisi korjata...

Kirja on samanaikaisesti lämminhenkinen ja nostalginen, sekä hyytävä ja vähän (mutta onneksi vain vähän) jopa inhorealistinen. Hyytävyys johtuu Karl Oven arvaamattomasta isästä, jonka askelten ääniä rappusissa aloin jo itsekin lukijana pelätä. Luin jostain Knausgårdin haastattelusta, että hänellä on ollut itse isäksi tultuaan päämääränä lähinnä yksi asia - se että hänen omat lapsensa eivät koskaan pelkäisi häntä. (Valitettavasti en voi nyt linkittää haastattelua, sillä en yhtään muista mikä haastattelu monista lukemistani tämä kyseinen mahtoi olla. :( ) Tämä on helppo ymmärtää. Ei liene mitään pahempaa vanhempi-lapsi suhteessa, kuin jos lapsi pelkää vanhempaansa.

Neljäs kirja on jo ilmestynyt tänä syksynä, mutta minä luultavammin luen sen vasta ensi vuoden puolella. Minulla on taas jotenkin päässyt ryöpsähtämään kirjastokirjojen pino luvattoman korkeaksi, ja jotenkin eilen satuin "vahingossa" tilaamaan aivan tolkuttomat määrät kirjoja parista eri nettikaupasta. Kirjojen tilaaminen lähti aivan viattomasta syystä - päätin ostaa itselleni seminaarityössäni tarvitsemani kirjan, sillä sitä ei löydy oman yliopistoni kirjastosta ja kaukolaina tulisi maksamaan lähes saman verran, kuin kirja uutena itselle hankittuna. No, tilasin sitten tuon opiskelukirjan lisäksi kolme neljä pokkaria, yhden kovakantisen uutuuden ja neljä sarjakuvaa... Hups. Toisaalta jokaikinen kirjoista on sellainen, että olen tiennyt jo pidemmän aikaa haluavani ne omaan hyllyyni. Olen lopulta aika maltillinen kuluttaja myös kirjojen suhteen.

Marraskuun bloggailut ovat olleet mainitun seminaarityön takia aika vähissä, mutta tällä hetkellä minulla on bloggausjonossa yksi äänikirja ja kaksi sarjakuvaa. Lisäksi minulla on kesken kaksi tiiliskiveä, joista toivoisin saavani luettua edes toisen loppuun tämän viikon aikana. Kokonaisuutena tämä vuosi vaikuttaa jäävän lukemisten suhteen jopa vielä vaatimattomammaksi kuin viime vuosi, mutta toisaalta ei se määrä vaan se laatu. Näppituntumalta sanoisin, että olen tänä vuonna lukenut vähemmän "ihan ok" -kirjoja kuin viime vuonna, ja lisäksi löysin tänä vuonna sellaiset upeat kirjailijat kuin John Irving, Iris Murdoch ja Arthur Conan Doyle... Olen aika iloinen myös lähestyvästä joulukuusta, joka on loman odotuksen takia yksi lempivuodenaikojani, ja tulee toivottavasti olemaan myös hyvä lukukuukausi.

Tiistaiklassikko

Lee, Harper: Kuin surmaisi satakielen
Gummerus 2012, 411 sivua
Suomennos: Maija Westerlund
(To Kill a Mockingbird 1960)

Sain toissakesänä mieluisan kirjalahjan Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta. Hän lähetti minulle pokkaripainoksen tästä Harper Leen klassikosta, joka on ollut lukulistallani pitkään. Kuten usein käy, kun kirja saapui kotihyllyyn, sen lukeminen hiukkasen viivästyi, mutta hyvää kannattaa odottaa, vai mitenkä se meni...

Minulla oli jostain syystä todella erilainen ennakkokäsitys Kuin surmaisi satakielestä, kuin mitä kirja todellisuudessa oli. Ensinnäkin kuvittelin kirjan tapahtumapaikaksi suurkaupungin, New Yorkin tai kenties jonkin toisen itärannikon jättiläisen. Toisekseen kuvittelin kirjan olevan kerronnaltaan synkkä ja kenties jopa ahdistava. Ehkä siksi lukeminen vähän lykkääntyi, minä kun en lukijana jaksa kovin usein lukea erityisen tummissa vesissä liikkuvaa fiktiota. Todellisuudessa kirja sijoittuu pikkukaupunkiin Alabamassa. Vaikka kirjan sanoma oikeudenmukaisuudesta kerrotaan melko synkän tarinan kautta, lapsikertoja, poikatyttö Scout tuo tarinaan sellaista vilpittömyyttä ja kauneutta, että en kokenut tarinaa ollenkaan niin raskaana lukea, kuin olisin voinut odottaa. Lyhykäisyydessään selitettynä kirjan juonen voisi tiivistää kutakuinkin niin, että tummaihoista Tom Robinsonia syytetään valkoihoisen tytön raiskauksesta. Tätä ei 1930-luvun pikkukaupungissa hyvällä katsota, ja kyläläiset ovat mielessään tuominneet Tomin jo ennen oikeudenkäyntiä. Hyvällä ei myöskään katsota sitä, että Atticus Finch, Scoutin isä, ryhtyy puolustamaan Tomia. Tarinassa on toki synkkiä sävyjä, väkivaltaa ja sen uhkaa, mutta koska kaikki kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, monet asiat jäävät viittauksen tasolle.

Olen kuullut monen tutun tai hiukan tuntemattomammankin suusta, että lapsikertojat eivät usein ole heidän mieleensä. Onpa itsellänikin hiukan ennakkoluuloja lapsikertojia kohtaan, vaikka totta puhuen en ihan tiedä miksi. Äkkiseltään muistan tykänneeni kovastikin muutamasta kirjasta, joissa on lapsikertoja (siis Kuin surmaisi satakielen lisäksi). Yksi kotimaisia suosikkejani on Olli Jalosen Poikakirja. Tällä hetkellä luen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmatta osaa, joka keskittyy Karl Oven lapsuuteen. Molemmissa näissä, kuin myös Kuin surmaisi satakielessä, tavoitetaan mielestäni jotain olennaista lapsuuden tuntemuksista, siitä kuinka vahvana epäoikeudenmukaisuus tuntuu lapselle ja kuinka avuttomaksi itsensä sen kohdalle osuessa tuntee. Nyt kun mietin asiaa, niin luultavasti juuri lapsikertojan kautta kerrottuna Kuin surmaisi satakielen sanoma koskettaa niin syvältä kuin se tekee.

Kiitos vielä Jaanalle, että tämä upea kirja osui lukureitilleni, tämä oli minulle oikea viiden tähden kirja. Ahmaisin kirjan muutamassa päivässä, sillä tämä todella vetäisi mukaansa. Myös Marile on lukenut kirjan vastikään.

Jeannette Walls: Lasilinna

Walls, Jeannette: Lasilinna
Bazar 2014, 361 sivua
Suomennos: Raija Rintamäki
(The Glass Castle 2005)

"Muutama kuukausi Maureenin syntymän jälkeen poliisiauto yritti pysäyttää meidät, koska Vihreän vaunun jarruvalot eivät toimineet. Isä kiihdytti vauhtia. Hän sanoi, että jos meidät pysäytettäisiin, poliisit saisivat selville, ettei auto ollut rekisterissä eikä vakuutettu ja että rekisterikilpi oli otettu toisesta autosta, ja meidät kaikki pidätettäisiin. Kaahattuaan jonkin matkaa valtatietä pitkin hän teki u-käännöksen jarrut kirskuen niin että me lapset pelkäsimme auton kaatuvan kyljelleen, mutta poliisiauto kääntyi perään. Isä hurjasteli sataakuuttakymppiä Blythen halki, ajoi päin punaisia ja sitten yksisuuntaista väärään suuntaan niin että muut autot tööttäsivät ja väistivät sivuun. Vielä muutaman käännöksen jälkeen hän huomasi kujan varrella tyhjän autotallin ja kurvasi sinne piiloon. Kuulimme sireenin ujelluksen parin korttelin päässä, sitten se vaimeni. Isä sanoi, että koska gestapo kyttäisi Vihreää vaunua. meidän täytyisi jättää se talliin ja kävellä kotiin. Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että Blythe oli käynyt vähän liian kuumaksi paikaksi ja jatkaisimme taas matkaa." (s. 66)

Luen loppujen lopuksi aika vähän elämäkertoja, ja vielä vähemmän luen lapsuuskuvauksia, joissa perusajatuksena on jollain tavalla erikoislaatuisen/kummallisen/onnettoman lapsuuden kuvaus. Lasilinna on kuitenkin käsittääkseni ollut melko puhuttu kirja ilmestyttyään Yhdysvalloissa kymmenisen vuotta sitten. Ainakin kirja esiintyy useilla "nämä nykykirjat kannattaa lukea" -listoilla, joita välillä netin kätköistä kyttäilen. Viimeistään mielenkiintoni heräsi, kun bongasin kirjan yhdestä uudesta lempisarjastani, Orange is the New Blackista. (Ei, minä en ihan tiedä millä perusteella kirjasta tekee mielenkiintoisen se, että fiktiivinen televisiohahmo on laitettu sitä lukemaan, mutta näin minun pääni nyt näköjään toimii.)

No niin, kyseessä on siis lapsuuskuvaus. Jeannette on nelilapsisen Wallsin perheen toisiksi vanhin tytär. Wallsin vanhemmat ovat jonkinlaisia elämäntapanomadeja, joille raha ja se miltä asiat näyttävät ulospäin, ei merkitse juuri mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että Wallsin huushollin lapset kulkevat ryysyissä koulussa (silloin kun ylipäätään kouluun pääsevät), väistelevät rappusten mätäneviä lankkuja ja toisinaan näkevät suoranaista nälkää. Toisaalta perhe pitää myös yhtä, viettää aikaa yhdessä, keskustelee, leikkii ja rakastaa. Saapa lapsista jokainen joululahjaksi myös ikioman tähden, mikä on ehdottomasti hienompi juttu kuin yhdenkään luokkatoverin rikkoutumiselle altis muovilelu. Puute ja onni vuorottelevat, mutta enemmän kuin mitään materiaa, nuori Jeannette toivoisi, että isä jaksaisi pysyä raittiina. Nimensä kirja saa Jeannetten isän haaveista rakentaa perheelleen lasilinna, kokonaan lasinen talo. Piirrustukset ovat, mutta Rexillä on paha tapa puhua enemmän kuin toimia.

Minä pidin Lasilinnasta paljon. Vaistoni hyvästä kirjasta toimi, ja hyppäys mukavuus-genrejen alueelta kauemmas osoittautui onnistuneeksi. Walls kirjoittaa mukaansatempaavasti. Kirjan lyhyet luvut ovat kuin pienoisnovelleja Wallsin perheen sattumuksista yllättävine loppuineen. Yhdessä luvuista muodostuu eheä kuvaus Jeannetten ja tämän perheen elämästä. Wallsin tapa kertoa on intiimi, kuin lukijalle uskoutuva, mutta ei vähääkään katkera. Toisaalta ei myöskään kaunisteleva. Ei kirjaa kai olisi suomennettukaan, jos kyseessä olisi kaikkein siirappisin ryysyistä rikkauksiin amerikkalainen unelma. (Minulla on uskoa suomalaisten kustantamoiden käännöskirjallisuuden portinvartijoihin.) En osaa sanoa, onko tänä keväänä suomeksi ilmestynyt kirja löytänyt lukijoita Suomessa, mutta soisin kyllä, että tämän kirjan löytäisi mahdollisimman moni.

Muualla tästä on kirjoittanut ainakin Susa.

Casino Royale ja Books about Town -hyväntekeväisyystempaus

Fleming, Ian: Casino Royale
Gummerus 2012, 247 sivua
Suomennos: Risto Raitio
(Casino Royale 1953)

Casino Royale oli viimeinen kirja, jonka luin ajatellen Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, joka päättyi syyskuun lopulla. Noh, kirja jäi sitten bloggaamatta ajallaan, kun ensin iski ajan puute ja sitten nettiongelmat, mutta olen iloinen, että haasteesta kuitenkin tuli kimmoke lukea tämä klassikko. Olen suuri Bond-elokuvien ystävä ja kirjat ovat olleet iäisyyden siinä "sitten joskus" -lokerossa kiinnostavien kirjojen listallani.

Kirjasta on tehty kaksikin elokuvaa, ensimmäinen jo 60-luvulla. Toinen elokuva taas on vuodelta 2006 Daniel Craigin tähdittämänä, kuten varmasti kaikki, jotka eivät ole eläneet laatikossa, tietävät. Olen nähnyt elokuvista vain uudemman, mutta ainakin tämä uudempi elokuva seuraa aika uskollisesti kirjan tapahtumia. Vain loppu on jokseenkin poikkeava. Suuri juonikuvio liittyy Bondin yritykseen voittaa venäläinen agentti Le Chiffre baccarat-pöydässä Ranskan rivieran kasinolla. Le Chiffre on neuvostopuolen agentti, joka koettaa paikata rahavahingot, jotka syntyivät hänen laittaessaan yhdistyksensä rahoja pieleen menneeseen bordelliyritykseen. Le Chiffre on epätoivoisessa tilanteessa - henki on vaarassa, mikäli hän ei saa voitettua miljooniaan takaisin. M lähettää Bondin varmistamaan, että Le Chiffre epäonnistuu.

Kuten uudemmassa elokuvassa, myös kirjassa kasinolla vietetään merkittävä aika. Mielestäni Fleming onnistuu luomaan hyvin korttipelin jännityksen. Olin myös kiitollinen siitä, että kirjassa selvitetään baccarat-pelin säännöt, sillä itse en ollut ainakaan pelistä aiemmin edes kuullut. (Jos en väärin muista, elokuvassa pelataan tutummin pokeria?) Pelin sääntöjen ymmärtäminen teki lukemisesta paremman kokemuksen.

Kirjassa tulee myös selväksi Bondin sovinistinen ja kurinalainen luonne, johon kaunis Vesper Lynd pääsee tekemään särön. Bondin machossa maailmassa rakastuminen on ennenkuulumatonta.

Täytyy myöntää, että minulla kesti hetki päästä kirjan imuun. En tiedä onko tietynlainen kökköys ja kielellinen kömpelyys ihan harkittu tyylikeino, mutta alkuun minua vähän huvitti kirjan tyyli, joka ensivaikutelmalta oli suorastaan tökerö. Kirjassa tapahtumat ja jännittävien tilanteiden luominen ovat selkeästi ensisijalla, ei niinkään kielelliset hienoudet. Dekkarissa tällainen voi kai olla ihan hyväkin piirre, en osaa sanoa. Koska tämä on toistaiseksi ainoa Flemingin kirja, jonka olen lukenut (ja ensimmäinen häneltä julkaistu), en osaa sanoa kehittyikö kirjailijan tyyli myöhemmissä kirjoissa. Olen kyllä ihan utelias ottamaan selvää.

***

Tähän arvion loppuun liitän vielä pari kuvaa James Bond -kirjoille omistetusta penkistä, jonka kuvasin kesällä Lontoossa. Penkki (kuten myös toisessa kuvassa taustalla pilkistävä Agatha Christie -penkki), oli osa Books about Town -varainkeruutempausta, jossa eri taiteilijat kuvittivat 50 avatun kirjan muotoon tehtyä penkkiä eri kirjailijoiden kirjojen inspiroimina. Kirjojen yhdistävänä tekijänä on Britannia. 50 penkkiä oli ripoteltu neljälle "reitille" eri puolille Lontoota, ja Books about Townin nettisivuilta pystyi lataamaan itselleen neljä karttaa, joihin kirjapenkkien sijainnit olivat merkitty. Vietin itse muutaman yllättävänkin hauskan iltapäivän kirjapenkkejä etsimällä. Tein kokonaisuudessaan Greenwich Trailin sekä Riverside Trailin, sekä osia kahdesta muustakin. Idea on mielestäni valtavan hauska ja minulla oli hauskaa kirjoja bongaillessa ja kuvatessa. Kirjapenkit olivat bongattavana kaupungilla kymmenen viikon ajan ja ne huutokaupattiin viimein toissailtana. Huutokauppa keräsi huimat 251 500 puntaa ja varat ohjataan National Literacy Trustille, Iso-Britannian lukutaitoa edistävälle järjestölle.

Tämä kuvaamani James Bond-penkki oli huutokaupan toiseksi kalleimmalla myyty penkki. Se lähti omistajalleen yhdeksällä tuhannella punnalla. Kaikkein eniten maksettiin Jeeves and Wooster -penkistä, 9500 puntaa. Ihan puhtaasti taideteoksena minusta tämä James Bond -penkki oli yksi hienoimmista, muitakin suosikkeja toki oli. Voi olla, että päädyn vielä myöhemmin tässä blogissa esittelemään muitakin kuvaamiani penkkejä, mutta olkoon tämä nyt tällainen maistiainen.

Kirjan ystävälle tämä tällainen "aarteenmetsästys" oli aivan mahtavaa puuhaa, ja suunnitellut reitit toimivat minulle myös todella kivana tapana kiertää tarkemmin kesäkaupunkiani. Voi olla, että en olisi monille paikoille päätynyt spontaanisti itsekseni. Käsittääkseni Britanniassa harrastetaan enemmänkin tällaista "Trail" -toimintaa. Törmäsin kirjoja bongaillessani perheeseen, joka oli tehnyt aiempana vuonna myös Wallace ja Gromit -Trailin Bristolissa. Itse päädyin tekemään Yorkin Cat Trailin, jota voin lämpimästi suositella Yorkiin suuntaaville. Käsittääkseni Cat Trail on ainakin toistaiseksi pysyvä reitti, koska kyseessä ei ymmärtääkseni ole minkään sortin hyväntekeväisyystempaus. Myöhemmin tänä vuonna Lontooseen on tulossa myös Paddington Trail juhlistamaan kuuluisaa karhua. Ihan harmittaa, että en ole nyt loppuvuodesta menossa enää takaisin Lontooseen, olisi hauska päästä etsimään karhupatsaita...

Olisi kiva, jos tällaiset hauskat projektit rantautuisivat myös Suomeen. En ole ainakaan törmännyt tällaisiin Suomessa, oletteko te?

Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.

Taisin lukea kesällä lähinnä hyviä kirjoja, koska nyt jälkikäteen mietin mitä tahansa, mieleen nousee että se oli yksi kesän parhaista kirjoista (tosin tunnustettakoon, etten lukenut järin montaa kirjaa). Puhtaasti tunteella mietittynä Veera Niemisen Avioliittosimulaattori oli lempparini. Ihastuin kirjaan ja sen henkilöihin todella kovasti, ja kirjan loppuessa olin kauhuissani: minun oli hylättävä Aino ja Jussi perheineen pärjäämään ihan keskenään!

Toisin sanoen parasta tässä kirjassa oli juuri henkilöt. Tuntuu edelleen siltä, että Aino olisi toisinaan hieman rasittava mutta silti aivan ihana ystäväni. Jussi kaikessa rauhallisuudessaan ja luotettavuudessaan muistuttaa jokseenkin kaikkia niitä maalaismiehiä, joiden parissa ja naapureissa olen kasvanut. Kun tekee kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ei tarvitse kauheasti niillä tekemisillä kehuskella.

Tässä kohtaa täytyy tunnustaa, että olen myös aika otollinen lukija juuri tälle kirjalle. Minäkin aion naida varsinaissuomalaisen maatalon pojan. Tietyistä tilanteista paistoi siis tuttuus. Välillä hihittelen ihan tosissaan joillekin miehen ilmaisuille, ja tunnistan kyllä heti kun hän puhuu sukunsa kanssa puhelimessa - murteesta tulee ensimmäisestä sanasta alkaen paksumpaa.

Mutta palataan kirjaan. Tällainen rakkauden kuvas oli minusta ihanaa: kumpikin oli varma, heti alusta asti. Rakkautta ensisilmäyksellä, ja sitten jätettiin se vatvominen välistä, päätettiin että tämä on tässä. Totta kai rakkaustarinassa on muutama ryppy siellä täällä, mutta ne nyt on aika pieniä, oiottavissa helposti. (Ja koska ne molemmat haluaa oikoa ne! Miten ihanaa on lukea kirjaa, joka on hirveän romanttinen ja ihana ja silti siinä tiedostetaan myös se, että rakkaudessa on tunteen lisäksi kyse myös päätöksistä!)

Ei minulla varmaan mitään muuta järkevää sanottavaa ole. Ihastuin tähän kirjaan ihan täysillä, ja löysin sieltä täältä tuttuja tilanteita ja ajatuksia (kuten sen, miten Ainoa ärsyttää, kun Jussi ei kerro miten hänen pitäisi toimia Jussin kotona).

Jäi sellainen fiilis, että koko ajan odottelen että koskas se Aino nyt soittaa ja kertoo mitä niille kuuluu. Minulla on näitä kaikkia henkilöitä ikävä.

Käen kutsu

Galbraith, Robert: Käen kutsu
Otava 2013, 463 sivua
Suomennos: Ilkka Rekiaro
(The Cuckoo's Calling 2013, Sphere)

Voi pahuksen pahus, kun piti viivytellä tämänkin kirjan bloggaamisessa. Luin tämän kirjan nimittäin osana Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haastetta, johon innosta pinkeänä keväällä osallistuin. Haaste loppui eilen, johon mennessä oli tarkoitus tehdä bloggaukset ynnä haastekoonti. Viime tingan ihmisenä olin jättänyt parin viimeisen kirjan blogautukset ynnä haastekoonnin tekemisen syyskuun
viimeisille päiville. Kuinka ollakaan, universumilla (tai tarkemmin sanoen Soneralla), oli toisenlaiset suunnitelmat, kun nettiyhteytemme napsahti poikki typerän rekisteröintivirheen takia. Olen nyt sitten elellyt muutaman päivän vailla tiedon valtatietä ja tätäkin tekstiä naputtelen yliopiston kirjastossa.

Joka tapauksessa ajattelin jäljellä olevista kirjoista jotakin kirjoittaa, molemmat nimittäin ovat omalla tavallaan erityisiä tapauksia. Käen kutsu on, kuten varmaan jokaikinen yhtään kirjamaailmaa seuraava tietää, J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittama dekkari, jolle on ehtinyt tänä vuonna ilmestyä jatko-osa The Silkworm, suomeksi Silkkiäistoukka. Käen kutsu ei olisi välttämättä päätynyt luettavakseni näin pian (eikä välttämättä suomeksi) ellen olisi saanut kirjaa lahjaksi.

Kirjan sankari on alityöllistetty yksityisetsivä Cormoran Strike. Miehellä ei ole mennyt viime aikoina erityisen hyvin, rahat on loppu, bisnes heikoilla ja välit poikki kihlattuun. Kaiken lisäksi toimistolle (jota Strike käyttää väliaikaisena majapaikkanaan) pölähtää tilapäinen sihteeri Robin, jonka tulon Strike on unohtanut peruuttaa ja jonka palkkaan hänellä ei ole varaa. Työtilanne saa kuitenkin pienen käänteen parempaan, kun Cormoran päätyy selvittelemään lapsuudenystävänsä pikkuveljen pyynnöstä kuuluisan mallin Lula Landryn hämärää kuolemaa. Poliisi on jo julistanut kuoleman itsemurhaksi, mutta onko tapaus kuitenkaan aivan niin selvä?

Tuntuu jotenkin aika luontevalta, että J.K.Rowling kirjoittaa myös dekkareita, onhan Pottereissakin monia dekkareille tyypillisiä elementtejä - jännitystä, kaksinkamppailua ja arvoituksia, jotka saavat ratkaisunsa kirjan lopussa. Minulle Käen kutsu oli koukuttava lukukokemus, jonka ahmaisin parissa päivässä. Juonellisesti kirja on aika tavallinen nykypäivän dekkari - teemoina muun muassa kuuluisuus, raha ja valta. Voisi sanoa, että tarina kulkee ja on perushyvä ja varma. Toisaalta Rowling, anteeksi Galbraith, osaa luoda niin herkullisia hahmoja, että vähän puolivillaisempaakin tarinaa jaksaisi lukea. Cormoran Strike on karheana sankarina yksinkertaisesti loistava ja toivon että hänen tutkimustensa sarja jatkuu vielä pidempään kuin kahden kirjan verran. Minulle tämä oli nykydekkareita parhaasta päästä erityisesti juuri erinomaisten hahmojensa takia.

Kirjasta on kirjoittanut myös muun muassa Amma.

Klassikko-dekkarit A Study in Scarlet ja The Sign of the Four

Doyle, Arthur Conan: A Study in Scarlet (1887) & The Sign of the Four (1890)
The Collector's Library 2005 yhteisnide, 325 sivua

En ollut aiemmin lukenut yhtään Sherlock Holmes -seikkailua ennen näiden kahden kirjan lukemista. Valitsin luettavaksi nämä kaksi oikeastaan aivan sattumalta, mutta kävi ilmi, että valitsin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mikä olikin jälkikäteen ajateltuna hyvä, mikäli aion lukea tarinoita lisää. Suosin kronologiaa niissäkin kirjasarjoissa, joiden osien juonet eivät liity suoraan toisiinsa.

A Study in Scarlet alkaa Holmesin ja Watsonin kohtaamisella, ja kuten tunnettua, herrasmiehet päätyvät jakamaan asunnon Baker Street 221B:ssä. He alkavat yhdessä selvittää mystistä tyhjästä asunnosta löytyneen kuolleen miehen tapausta. Liittyykö verellä seinään kirjoitettu teksti RACHE tapaukseen? Sherlock Holmes saa ensimmäisen kerran tilaisuuden ällistyttää Watsonin huikealla havainnointikyvyllään.

The Sign of the Four taas pitää sisällään muinaisaarteita ja rikoskoplia. Tässä kirjassa kaunis Mary saapuu Sherlockin asiakkaaksi, sillä kaipaa apua mystisen viestin kanssa. Kirjassa käsitellään myös varsin avoimesti Sherlockin mieltymystä kokaiiniin (käytössä vain silloin kun kiinnostavia juttuja ei ole käsillä). Lääkäri-Watson ei ole erityisen ihastunut Sherlockin paheeseen, mutta ihastus Maryyn sen sijaan etenee vauhdikkaamin.

Olin oikeastaan aika yllättynyt kuinka paljon pidin molemmista kirjoista. Olen kovin ihastunut Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock-sarjaan, kuin myös Robert Downey Juniorin ja Jude Law'n elokuviin, mutta jostain syystä odotin alkuperäisteosten olevan puuduttavia. Onnekseni olin jälleen kerran väärässä. Kirjojen kerronta rullaa vaivattomasti ja kielikin on yllättävän modernia. Aikakausi tulee selväksi kaasulamppujen luodessa tunnelmaa ja hevostaksien ja veneiden toimiessa kulkuneuvoina.

Kirjojen rakenne on kutakuinkin samanlainen. Lyhyen avauksen jälkeen päästään itse jutun kimppuun, jota selvitellään, kunnes kirjan loppupuolella molemmissa kirjoissa on pitkähkö taustatarina rikokselle. Mielestäni taustatarina on onnistuneempi ensimmäisessä kirjassa, rikollisen motiivit tulevat selvemmäksi ja muutoinkin tarina on selkeämpi. Tällä perusteella sanoisin siis ehkä A Study in Scarletin näistä kahdesta suosikikseni, mutta toisaalta pidin myös The Sign of the Fourin erinäisistä kohtauksista todella paljon. Erityisesti minua miellyttivät Sherlockin ja Watsonin keskinäiset kohtaukset.

Molemmat kirjat ovat myös kompakteja paketteja, yhteisniteessä sivuja on vain päälle kolmesataa. Dekkareissa minusta "itse asiaan" pääseminen onkin hyvä piirre, tärkeämpää kuin toisentyyppisessä kaunokirjallisuudessa. Näiden kirjojen myötä minulla tuli kova houkutus lukea koko Sherlock Holmes -sarja järjestyksessä. Voi tosin olla, että tämä voi taasen olla uusi ikuisuusprojekti, sillä näitä keskeneräisiä sarjoja minulla on useampiakin...

Samaisista kirjoista on kirjoittanut myös Elegia, ensimmäisestä kirjasta täällä ja toisesta täällä.

Under the Net

Murdoch, Iris: Under the Net
Vintage 2002 (1954), 286 sivua

Poplaarin Pekka suositteli minulle Iris Murdochia, kun kesän alussa kyselin lukusuosituksia Lontooseen/Britanniaan sijoittuvista kirjoista. Esikoisteos Under the Net päätyi metrolukemiseksi loppukesästä.

Kirja on kirjoitettu ja sijoittuu 1950-luvulle, ja jotenkin minulla tuli vähän mieleen ikisuosikkini Jack Kerouacin tuotanto, erityisesti muutamaa vuotta Under the Netin jälkeen julkaistu On the Road/ Matkalla. Kerouacia en ole muutamaan vuoteen lukenut, enkä luota muistiini niin kovasti, että lähtisin vertailua muuten tekemään, mutta jotain samanhenkisyyttä Kerouacin kanssa olin Murdochin kirjasta löytävinäni. Uskaltaisin jopa suositella Under the Net -kirjaa sellaisille, jotka ovat tykänneet Kerouacin kirjojen boheemista menosta ja haahuilevista henkilöistä.

Jossain määrin kirjan päähenkilö, nuori kääntäjä Jake Donaghue toi mieleeni myös erään toisen klassikon päähenkilön. Under the Netin alussa Jake muistutti minua kyynisyydessään Camusin Sivullisen päähenkilöstä. Toisaalta minulle Sivullinen oli aikanaan aika epämiellyttäväkin lukukokemus, sillä päähenkilön kylmyys sai lukukokemuksen tuntumaan aika ulkokohtaiselta (mikä lienee myös ollut yksi pointti kirjassa, mutta enpä nyt lähde tähän pohdintaan tämän enempää). Mutta joko Jake kasvaa kirjan edetessä ja muuttuu miellyttävämmäksi tai sitten minä totuin Jaken kyyniseen maailmankuvaan, sillä lämpenin tälle kirjalle huomattavasti Sivullista enemmän. Erityisesti ihastutti aina rakas Lontoo ja ajankuvaus. Hyvin nopeasti lukiessa ymmärsin, että kyseessä ei ole kirja, jossa tapahtuisi paljon mitään erityisen merkittävää juonellisesti, vaan enimmäkseen Jake ja kumppanit haahuilevat päämäärättömästi kommelluksesta toiseen yrittäessään ratkaista ongelmia, joista useimmat liittyvät tavalla tai toisella toimeentuloon. Eniten tämäntyyppisistä kirjoista minun kokemukseni mukaan nauttii silloin, kun antautuu haahuilulle ja tarkkanäköiselle kuvauksille elämästä ja ihmisistä.

Iris Murdochilla on uskomattoman laaja tuotanto, joten jatkolukemista riittää, Kävin niin ikään Pekan blogissa lukemassa jutun Murdochista, jossa Pekka kirjoittaa mm. lyhyet kuvauksest useimmista Murdochin kaunokirjallisista teoksista. Seuraavaksi saattaisin jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista ehkäpä The Sandcastlella tai The Black Princella. Muitakin kiinnostavan oloisia toki on, esimerkiksi The Sacred and Profane Love Machine ja The Sea, the Sea jajaja...

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. (Alkuteos The Last Letter From Your Lover. 2010) Suom. Heli Naski. Gummerus 2014.

Päädyin lukemaan Jojo Moyesin romaania Ole niin kiltti, älä rakasta häntä siihen tavalliseen tapaan: seilasin kirjaston käytäviä ihan liian painavan kirjakassin kanssa malttamatta kuitenkaan lähteä ihan vielä pois. Koskaanhan ei tiedä, minkä hyllyn kulman takaa löytyy joku uusi lempikirja - tämä saattaa selittää sen, miksi minun on lähes mahdoton vain käväistä kirjastossa. No, törmäsin siis Moyesin romaaniin, joka oli nostettu ikkunalaudalle esille uutuutena. En ollut kuullut kirjasta mitään, vaikka nyt jälkikäteen googlaamalla näytti tulevan kirjablogeista aika paljon osumia. Takakansi kuulosti tarpeeksi hyvältä: 60-luvun Lontoolla ja rakkauskirjeillä ei voi mennä täysin metsään.

Lyhyesti kyse on siis kahdella aikatasolla (tai tavallaan kolmella) etenevästä tarinasta: Ellie on nykypäivässä elävä toimittaja, joka on rakastunut varattuun mieheen. 60-luvulla on Jennifer, joka menettää onnettomuuden jälkeen muistinsa ja huomaa elävänsä elämää, joka ei tunnu omalta. Hän löytää itselleen osoitetun palavan rakkauskirjeen, ja ryhtyy selvittämään, kuka tuo kirjeen kirjoittaja on. Jenniferin tarinaa kerrotaan kahdella tasolla, ennen ja jälkeen muistinmenetyksen.

Kuten aina tälläisissa tarinoissa, myös Ellien ja Jenniferin tarinat liittyvät toisiinsa. Kirjan rakenteessa tosin hieman hämmästyttää se, miten pitkäksi aikaa Ellie kirjan alun jälkeen unohdetaan. Hänen elämäänsä pääsemme seuraamaan lähinnä alussa ja lopussa. Toki Jenniferistä kertovat osiot ovat mielenkiintoisempia, mutta luulen että Ellien hahmostakin olisi voinut saada enemmän irti, mikäli hänen tarinalleen olisi suotu vähän lisätilaa.

Lajityyppiin taitaa kuulua, että väärinymmärryksiä ja sattumuksia ja ohipuhumisia riittää enemmän kuin yhteen elämään mitenkään pitäisi pystyä mahduttamaan. Lukija saa jännittää Jenniferin ja hänen rakkaansa puolesta todella pitkään (niin pitkään, että liian siirappiselta lopulta onneksi vältymme). Minua nämä turhat väärinkäsitykset vain alkavat jossain kohtaa ärsyttää: romanttisia tarinoita lukiessa ihan oikeasti haluan, että ihmiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Mutta älä ymmärrä väärin: kaikista pienistä puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta tämä oli todella viihdyttävä ja herttainen kirja, joka sanoo ettei rakkauden suhteen milloinkaan ole liian myöhäistä. Hyvä käpertyä viilenevänä syysiltana sohvan nurkkaan ja huomata puoli kahdelta yöllä, että vielä on sata sivua jäljellä ja ne on pakko lukea heti. 

Kooste kuluneista kuukausista

Selasin tässä tekstejä taaksepäin miettien, että koskahan olen kirjoittanut viimeksi jotain. Huhtikuussa. Oho. Olisi kauhean kiva syyttää esimerkiksi gradua, mutta koska sille ei ole tapahtunut mitään sitten toukokuun 13. päivän, ei sekään taida olla kovin hyvä tekosyy. Ei vain ole tullut kirjoitettua, ainakaan kirjoista.

Mutta jotain sentään tuli luettua.

Muutamasta kirjasta ehdin jo laatia ihan oman tekstinsä. Muutama kirja ansaitsee tulla mainituiksi, mutta en enää näin kauan lukemisen jälkeen ryhdy kirjoittamaan niistä.

Maria Semplen Missä olet, Bernadette? luin jo joskus keväällä. Kirja kertoo tytöstä, jonka hieman omalaatuinen äiti eräänä päivänä katoaa. Tyttö tahtoo tietenkin selvittää, mitä äidille tapahtui. Kyseessä ei ole siis mikään väkivaltaisuuksia sisältävä trilleri, vaan humoristinen tarina hieman oudosta perheestä. Sisältää ulkomailta palkatun, netin välityksellä toimivan assistentin, valtavan lahoavan talon ja matkan etelämantereelle, noin niin kuin esimerkiksi.

Louis Sacharin Paahde taitaa tätä nykyä olla jo nuortenkirjallisuuden klassikko. Joukko koulupoikia on lähetetty rangaistusleirille, jossa heidän tehtävänään on kaivaa autiomaahan kuoppia. Päähenkilö Stanley joutuu leirille syyttömänä, ja kirja kertoo ensin Stanleyn sopeutumisesta, sitten oman tien etsinnästä. Kirja sisältää melko uskomattomia sattumia, mutta ne eivät oikeastaan pistä silmään: niissä on enemmänkin kohtalontuntu, koko ajan koin että näin kaiken kuuluikin mennä, tietenkin kaikki sujui näin. 

Veronica Rossin trilogia Paljaan taivaan alla, Halki ikiyön ja Yhä sininen taivas on suosikkini tänä vuonna lukemistani lukuisista amerikkalaisista nuorille suunnatuista dystopiakuvauksista. Se kertoo maailmasta, joissa osa ihmisistä elää eräänlaisien kupolien sisällä suojassa ulkomaailman eetterimyrskyiltä, toiset taas joutuvat taistelemaan eloonjäännistään kamalan taivaan armoilla. Aria on kupolissa asunut, todellisuudesta irtaantunut tyttö, Perry taas ulkopuolella kasvanut selviytyjä. Trilogia on sekä heidän rakkaustarinansa että tarina siitä, miten ihmiset lopulta ovat samanlaisia ja miten kaikki ansaitsevat mahdollisuuden parempaan elämään. Tarinassa on niin monenlaista rakkautta: rakastavaisten, ystävien ja perheenjäsenten välistä, mutta myös kansansa johtajan rakkautta omiin ihmisiinsä ja kotiseutuun. Tämä on mielestäni aika kypsä tarina genreensä nähden, tosin ehkä ihan lopussa sitten päädytään helppoon ratkaisuun. 

Kaikkia edellämainittuja suosittelen! Jokaisen parissa olen viihtynyt todella hyvin.

Syksyn tullen yritän taas aktivoitua näiden bloggaamisen parissa, on ollut ikävä niin kirjoista kirjoittamista kuin kirjoista lukemistakin! Juuri tuossa tarkistin, että olen alkuvuodesta ilmoittautunut myös haasteeseen, jossa luetaan italialaista kirjallisuutta (eikä ollut mitkään pienet nuo tavoitteeni). No, vielä on muutama kuukausi aikaa, siinähän ehtii vaikka mitä!