torstai 20. maaliskuuta 2014

Soitellaan, soitellaan! eli tekstiviestiromanssi

Pieni syrjähyppy niistä nuortenkirjoista tähän väliin...


Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan! (Alkuteos I´ve Got Your Number, 2012) Suom. Irmeli Ruuska. Wsoy 2012.

Vakoilin luettujen kirjojen excel-taulukosta, että viimeksi Kinsellaa on tullut luettua vuonna 2009 (Miten vuodesta 2009 on muka jo viisi vuotta? Ei pysty käsittämään.). Silloin muistaakseni kyllästyin aika vahvasti Becky Bloomwoodiin ja hänen sähläyksiinsä. Himoshoppaajan salaiset unelmat oli oikeasti hauska kirja, mutta siitä ei olisi mielestäni ollut ainesta pitkäksi sarjaksi. Tämä tuli todistettua taas: lainasin sarjan viimeisimmän osan (ainakin luulisin sitä viimeisimmäksi) Minishoppaajan, ja jaksoin sivulle 39. Haluan huomauttaa, että jätän kirjoja hyvin harvoin kesken.

No, aika matalin odotuksin ajattelin että vilkaisen nyt alun tuosta Kinsellan Soitellaan, soitellaan! kirjasta tässä samassa. Yllättäen luinkin sitä sitten yhteen asti yöllä, jolloin oli yksinkertaisesti pakko alkaa nukkua. Aamulla kävin tekemässä yhden tentin, ja sen jälkeen odotellessani harjoitus-kurssia alkavaksi lueskelin kirjaa koululla (lue: yliopistolla). Ilmei- sesti hihittelin itsekseni, sillä harjoituskurssin vetäjän oli lopulta pakko tulla kysymään, mitä oikein luen kun näytän koko ajan niin ilahtuneelta ja keskittyneeltä. Ilahtunut on ehkä juuri paras sana kuvaamaan tätä! Olin kovasti ilahtunut tarinasta, kunnon nokkelasta sanailusta tai tässä tapauksessa viestittelystä, kipinöistä ja hassusta päähenkilöstä.

Ideahan tarinassa on se, että Poppy kadottaa kihlasormuksensa (tietenkin arvokas perintökoru) ja puhelimensa. Koska kaikki aika menee sormuksen etsimiseen, hänellä ei olisi aikaa lähteä puhelinostoksille. Onneksi roskiksesta löytyy sopivasti hylätty puhelin, ja Poppyn on yksinkertaisesti vain pakko tarttua tilaisuuteen. Toisin sanoen aika kaukana todellisuudesta liikutaan vaikka periaatteessa realistisesta kirjasta onkin kyse. Pian selviää, että puhelin on kuulunut Sam-nimisen miehen sihteerille, ja yrittäessään pitää puhelimen itsellään Poppy sotkeutuu pahasti Samin elämään. Toisaalla odottaa sulhanen ja kihlasormuksen tapaus.

Aika vähän on tullut tätä chick lit -genreä luettua, mutta minulle Soitellaan, soitellaan! oli juuri sitä mitä tältä genreltä ylipäätään haen: viihdyttävää ja kepeää mutta ei missään nimessä huonoa tekstiä. Onnellisella lopulla, tietenkin. (Tosin tässä se loppu oli ehkä inan verran liian imelä minun makuuni, mutta annan anteeksi hurmaavan Samin takia.) 

Niin ja yksi asia jäi mietityttämään: miksi tämän kirjan suomenkielisessä nimessä puhutaan soittelusta, kun kuitenkin kirjassa keskitytään tekstiviesteihin? Eikö kirjan nimen keksijä ole vaivautunut ollenkaan lukemaan kirjaa?

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Uhanalainen: rakkauta ja ihmissusia osa 2



Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2. Tammi 2013.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Elina Rouhiaisen esikoisteoksesta Kesytön heti lukemisen jälkeisissä fiiliksissä, ja vaikka fiilikset eivät ihan yhtä korkealle jääneetkään, oli kakkososa Uhanalainen itsestään selvästi lukulistallani. Koska seuraavassa kirjoitan sarjan toisesta osasta, teen väistämättä joitakin juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta. Lopeta lukeminen tähän, jos ensimmäisen osan lukeminen on vielä suunnitteilla.

Ensimmäisessä osassa siis seurattiin Raisan ja ihmissusi Mikaelin rakkaustarinaa sekä tutustuttiin Hukkavaaran ihmissusikylään. Ihmissudet elävät tiukan hierarkian ja perinteiden alaisuudessa. Kylää hallitsee alfaihmissusi Daniel Sarri, joka on myös Mikaelin isä. Mikael on siis kylän tuleva johtaja, ja häneltä odotetaankin esimerkillistä toimintaa. Raisan ja Mikaelin suhde aiheuttaa kylässä paljon närää ja lopulta Raisa päätyy ratkaisujensa vuoksi hengenvaaraan. Hän pakenee parhaan ystävänsä Nikon kanssa Helsinkiin, eikä jätä Mikaelille sanaakaan.

Tästä alkaa siis toinen osa: Nikon ja Raisan elämä Helsingissä on asettunut uomiinsa, kun Mikael ilmestyy heidän kotiovelleen. Hukkavaarassa on tehty vallankaappaus ja Mikael haluaa korjata asiat. Raisa ja Niko lähtevät mukaan selvittämään, mitä kylässä oikeastaan tapahtuu. Samalla selvitellään tietenkin myös Raisan ja Mikaelin välejä. Suhdetta hiertää mm. se, että Raisa suunnittelee tulevaisuuttaan Helsingissä ja muualla maailmassa, Mikael taas on sidottu Hukkavaaraan.

Tässä osassa parasta oli mielestäni aiemmin ohuiksi sivuhenkilöiksi jääneiden hahmojen kehitys ja astuminen näyttämölle. Ensimmäisessä osassa ilkeänä narttuna esiintyneestä Jennistä löytyy ihmismäisiä piirteitä. Toisaalta juuri henkilösuhteissa on kirjan hämmentävin juonenkäänne: edellisessä osassa Daniel Sarri oli pelätty ja inhottu, nyt hänestä tuleekin messias, joka voisi pelastaa koko kylän.

Kuten ensimmäisen kirjankin kohdalla, myös tässä alkuun kiinnitin huomiota kömpelöön kieleen. En ole varma, onko näitä kömpelyyksiä jäänyt vain kirjan alkupuolelle vai enkö vain enää kiinnitä huomiota niihin sen jälkeen, kun tarina on vienyt mennessään. Ensimmäisessä luvussa toistellaan raskaaksi käyvää rakennetta jossa lause aloitetaan toistamalla edellisen lauseen loppu: ”Taide oli yhdistänyt meitä alusta asti. Alusta, jota en vieläkään aina voinut uskoa todeksi.” Minua jäi myös harmittamaan kirjan takakanteen prologista nostettu tekstinkatkelma, joka on mielestäni koko kirjan kömpelöin kappale. Toivottavasti keneltäkään ei sen takia jää kirja lukematta.

Sisällöllisesti jäin pidemmäksikin aikaa ihmettelemään alkupuolen muotinäytöskohtausta, jonka merkitystä tarinan kannalta en pitkänkään pohdinnan jälkeen keksinyt. Muutenkin tästä kirjasta paistaa hieman läpi väliosamaisuus. En ole varma, montako osaa Susiraja lopulta saa (alun perin luulin lukevani trilogiaa, mutta ilmeisesti se oli vain oma tulkintani, Rouhiaisen sivuilla ja kirjan kansiliepeessä puhutaan vain sarjasta), mutta ensimmäisessä osassa herätetyt kysymykset eivät tässä saaneet vastauksia. Raisan ja Mikaelin suhde junnasi paikallaan eikä Raisa saanut selvitettyä omaa menneisyyttään tai omia kykyjään. Ehkä sitten seuraavassa? Aika koukuttavaan kohtaan jäätiin nytkin, tosin ehkä pientä toiston makua on ilmassa ensimmäiseen osaan verratessa. 

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Krokotiilin keltaiset silmät

Pancol, Katherine: Krokotiilin keltaiset silmät
Bazar 2011 (pokkaripainos 2013, 697 sivua)
Suomennos Marja Luoma
Les yeux jaunes des crocodiles, 2006


Tämä oli vähän sellainen sattumalta luettavaksi päätynyt kirja, joka herätti huomiota räikeällä kannellaan, ja sillä, että tämä kirja tai tämän jatko-osat ovat jatkuvasti vakiokirjastoni noudettavat varaukset -hyllyssä (kyllä, minä vilkuilen sitäkin hyllyä, vaikka harvoin itse varaan mitään). Minulla ei ollut suuria odotuksia kirjan suhteen, mutta ehkä juuri siksi se pääsi yllättämään positiivisesti.

Luin Krokotiilin keltaiset silmät ylistyksenä naisille. Vaatimattomille naisille, joilla on enemmän kykyjä ja voimia mihin he itse ovat koskaan uskoneet. Uutterille ja rehellisille naisille, jotka eivät murru vaikeassakaan paikassa. Naisille, kuten kirjan päähenkilölle Joséphinelle, miehensä jättämälle historioitsijalle, joka on täysin tyttärensä ja siskonsa tossun alla. Kirjan sanoma tuntui olevan, että jos vain teet tarpeeksi töitä ja suhtaudut nöyrästi tekemiseesi ja lahjoihisi, saat lopulta palkinnon.

Kirjan lähtötilanteessa Joséphinen mies jättää Joséphinen ja parin kaksi tytärtä ja häipyy Afrikkaan kasvattamaan krokotiileja. Yllättäen kirja ei paneudu suuremmalti Joséphinen selviytymiseen erosta tunnetasolla, vaan enemmän konkretian tasolla. Pienituloinen Joséphine jää miehensä lähdettyä paitsi yksin vastuuseen tyttäristään, myös sietämättömään taloudelliseen ahdinkoon. Jotain on tehtävä. Kirjan suurin juonikuvio keskittyy Joséphinen ja tämän rikkaissa naimisissa olevan sisaren Iriksen sopimukseen. Joséphine lupaa kirjoittaa historiallisen romaanin Iriksen nimissä suurta palkkiota vastaan.

Krokotiilin keltaisisssa silmissä on suuren kirjahuijaus-juonen lisäksi suuri määrä sivujuonia ja sivuhahmoja, osa uskottavampia ja kiinnostavampia, osa hiukan kliseisiä ja höpsöjä. Kaikkein kiinnostavimpana minulle jäi kuitenkin mieleen päähenkilöiden Joséphinen ja Iriksen sisarussuhde. Iris vaikutti ajoittain hiukan yksiulotteiselta turhamaiselta narsistilta ja Joséphine taas ärsyttävän vätysmäiseltä tossukalta, mutta heidän keskinäinen suhteensa oli joka tapauksessa kiinnostava. Monta kysymystä jäi auki naisten suhteesta ja toisaalta myös heidän suhteistaan äitiinsä, kylmään Henrietteen. Kirjalle onkin ilmestynyt jo kaksi jatko-osaa: Kilpikonnien hidas valssi sekä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. En osaa vielä sanoa tulenko lukemaan jatko-osat. Tämä kirja jätti tosiaan aika paljon kysymyksiä päätyttyään, joten luulen, että tulen ainakin harkitsemaan jatko-osiakin.

Krokotiilin keltaiset silmät on sikäli jännä, että syvällisimpien ja kipeimpien aiheidensa puolesta (mm. sisaruskateus, avioero, perheriidat...) kirja esittää kiinnostavia ja syvällisiäkin näkökulmia. Toisaalta taas mukana kulkee romanttiseen komediaan kuuluvia höpsömpiä aineksia, komeita muukalaisia, väärinkäsityksiä ja tuhkimo-tarinaa. Osan näistä höpsömmistä aineksista nielin hyväksyen, sillä kirja oli kaikin puolin taitavasti kirjoitettu. Osa kuvioista meni taas mielestäni täysin yli, kuten identtiset kaksoisveljet ja kuningashuonekuviot, enkä näitä sivujuonteita olisi kirjaan edes kaivannut. Lisäksi mielestäni tuo alussa mainitsemani ahkeruuden ylistys meni hiukan yksinkertaistamisen puolelle, kun nohevat naiset järjestivät maailmoitaan kuntoon hurjalla tarmolla. Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin positiivinen yllätys pienistä purnaamisen aiheista huolimatta. Vaikka luen melko paljon ranskalaista kirjallisuutta, en ole lukenut kovinkaan montaa ranskalaista viihdekirjaa. Tämä oli mukaansatempaava ja koukuttava hyvän mielen kirja, joka tarjosi mielenkiintoisen juonen ja paljon värikkäitä hahmoja.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. LilliSusa sekä Jenni.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Requiem eli lisää rakkaudetonta maailmaa



Lauren Oliver: Requiem (Alkuteos samanniminen, 2013). Suom. Marja Helanen. Wsoy 2013.
(Lisäksi sivuan aiempia osia Delirium ja Pandemonium.)

Luin kaksi ensimmäistä osaa kesällä, osana lukumaratonia. Silloin tykkäsin niistä kovastikin, ja kaipailin kovasti viimeistä osaa. Jostain syystä sain hankittua sen käsiini vasta nyt. Luultavasti kuvani sarjasta olisi positiivisempi, jos olisin lukenut kaikki kolme osaa samaan putkeen ja kirjoittanut niistä heti. Nyt kahden ensimmäisen osan muisto on hieman haalistunut ja tähän viimeiseen oli vaikea päästä mukaan.

Kerrataanpa tarina (tässä ei ole tulossa isoja juonipaljastuksia, mutta jotain minun on jokaisesta kirjasta sanottava): rakkaus on luokiteltu vaaralliseksi sairaudeksi. Ennen aikuistumista jokaiselle ihmiselle tehdään leikkaus, joka poistaa kyvyn rakastua (jonkinlaiselta lobotomialta tämä ainakin minusta kuulostaa). Lena on kirjan päähenkilö, ihan tavallinen, maailmansa sääntöjä noudattava tyttö, kunnes tapaa Alexin. Alex elää yhteiskunnan rajojen toisella puolella, jossa ihmiset rakastuvat ja rakastavat ihan niin kuin ennenkin. Ensimmäisessä osassa on siis kyse näiden kahden rakkaustarinasta ja siitä, miten Lena samalla kasvaa havaitsemaan yhteiskuntansa epäkohdat. Lenan ja Alexin rakkaustarinaa on kritisoitu epärealistiseksi, mutta minusta siinä on tavoitettu sitä hulluutta ja antaumuksellisuutta, jolla ensirakkauteen heittäydytään. Se vie mukanaan kaiken.

Toisessa osassa Lena on paennut yhteiskunnan ulkopuolelle. Hän kasvaa pikkuhiljaa kapinalliseksi, ja tarinaa kerrotaan kahdella aikatasolla. On entinen, jossa kerrotaan Lenan selviytymisestä heti sen jälkeen, kun hän on päätynyt yhteiskunnan ulkopuolelle ja on nykyinen, jossa Lena elää kapinallisen elämää.

Kolmannessa osassa suunnitellaan koko maan mittakaavassa isoa kapinaa, ja keskiössä on Lenan entinen kotikaupunki, jota hän ei uskonut enää näkevänsä. Kirjassa saa puheenvuoron myös Lenan entinen paras ystävä Hana, joka henkilökohtaisten kokemustensa kautta alkaa herätä yhteiskuntansa epäoikeudenmukaisuuteen. Lopulta näiden kahden tytön kohtalot kietoutuvat jälleen yhteen.

Valitettavinta mielestäni näissä kahdessa jälkimmäisessä osassa on se, että rakkaustarina, koko tämän tarinan liikkeelle paneva voima, on unohdettu melkein kokonaan. Kakkososassa ollaan trilogioille tutun ongelman ääressä: miten ylläpidetään jännitettä rakastavaisten välillä keskimmäisessä kirjassa? No, tässä sarjassa on tehty monista muistakin tuttu ratkaisu, joka mielestäni on aina huono. Lue itse ja kerro, mitä mieltä olet.

Minulle tämä tarina siis oli ensisijaisesti rakkaustarina (eikä kasvukertomus, jona tämän kyllä voisi myös nähdä), joten odotin että lopun kliimaksi liittyisi jotenkin siihen rakkaustarinaan. Mutta se olikin jossain muualla, ihan niin kuin tässä kirjan rakkaudettomassa maailmassa rakkaus ei olisikaan ollut kaikkein mullistavin, kaikkein tärkein asia.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Tarkoitettu-trilogia

Huh! Olen ahkeroinut kasaan tekstejä alkuvuoden (ja taitaa mukaan mahtua joku loppuvuodenkin) aikana luetuista kirjoista. Ainakin hetkeksi siis blogimme pitäisi hiukan vilkastua, melkein kymmenen tekstiä taitaa olla jonossa! 

Realistista, vakavasti otettavaa aikuistenkirjallisuutta rakastaville en kuitenkaan taida hetkeen tarjoilla mitään. Enimmäkseen alkuvuoteni lukusaalis koostuu (amerikkalaisesta) nuorten (tai young adults taitaa olla paikallinen käsite näille) dystopiakirjallisuudesta, mutta mukaan mahtuu myös kotimaista fantasiaa ja enemmän tai vähemmän realistista nuortenkirjallisuutta. Nyt jo luettujen lisäksi kirjastosta on varauksessa aika monta jatko-osaa ja on kotiinkin kannettu hieman lisää luettavaa.


Ally Condie: Tarkoitettu (Alkuteos Matched 2010) Suom. Kaisa Kattelus. Tammi 2011.
Ally Condie: Rajalla (Alkuteos Crossed 2011) Suom. Kaisa Kattelus. Tammi 2012.
Ally Condie: Perillä (Alkuteos Reached 2012) Suom. Kaisa Kattelus. Tammi 2013.

Tarkoitettu-trilogian parissa aloitin jo viime vuoden puolella. Kirjoitankin nyt koko sarjasta kerralla, ja yritän olla tekemättä juonipaljastuksia. Mitään kauhean tarkkaa en siis varsinkaan jälkimmäisistä osista sano, mutta keskityn enemmän omiin fiiliksiini tätä lukiessa sekä pohdin vähän sarjan maailmaa ja henkilöitä. 

Trilogian maailmassa kaikki on tarkasti säänneltyä: syömiset, tekemiset, haluamiset, elämänurat ja saavutukset. Yksi tärkeimpiä sääntelyn kohteita on se, ketkä kuuluvat yhteen. 17-vuotiaana jokainen saa itselleen parin, jonka kanssa aluksi seurustellaan, myöhemmin perustetaan perhe. Kaikkein sopivimman mahdollisen parin laskee tietokone, ja useimmiten pariksi valikoituukin tuntematon jostakin kaukaa. 

Päähenkilö Cassian pariksi on kuitenkin kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten valikoitunut hänen paras ystävänsä Xander. Jokainen saa paristaan mikrokortin, ja kun Cassia tutkii Xanderin tietoja, korttiin tulee häiriö ja hän näkeekin yhtäkkiä toisen pojan, Kyn tiedot. Tämä pieni virhe laittaa alulle Cassian epäilyksen: voiko systeemi toimia niin täydellisesti kuin aina on väitetty? Pitäisikö ihmisillä kuitenkin olla oikeus vapaaseen tahtoon - tekisivätpä he sitten miten huonoja valintoja tahansa? 

Trilogia on siis rakkaustarina, mutta samalla tietenkin myös tarina siitä, miten ihmiset havahtuvat kyseenalaistamaan järjestelmän ja miten he taistelevat sitä vastaan. Pieninä, arkipäivän kapinallisuuksina alkavista teoista kumpuaa lopulta koko yhteisön kohtaloon vaikuttavia tekoja. Jokaisella - niin Cassialla, Xanderilla ja Kylla kuin kaikilla muillakin - on osansa kuviossa. Tarinassa kyseenalaistetaan myös se, onko parempaa maailmaa tavoittelevillakaan aina puhtaat motiivit. Onko mikä tahansa sallittua hyvien aikeiden valossa? Samoja kysymyksiähän kyseltiin myös Nälkäpelin viimeisessä osassa.

Tarkoitetun maailmassa luominen on unohtunut kyky. Vain lapset piirtävät jotain, mutta aikuisten ei ole tarkoitus luoda mitään. Ihmiset eivät osaa kirjoittaa käsin, vaan kaikki tekstit käsitellään koneiden kautta. Suurin osa maailman kulttuurista on tuhottu, ja jäljelle on jätetty vain tarkoin valittu joukko niin kuvataiteen, musiikin kuin kirjallisuudenkin taidonnäytteistä. Osana kapinaansa Cassia löytää tien luomisen ja kirjoitustaidon lähteille - teema, mikä minua henkilökohtaisesti aina kiehtoo. 

Kolme kirjaa muodostavat aika tiiviin kokonaisuuden. Kuten niin usein, myös tässä pidän ensimmäistä osaa kaikkein vahvimpana. Enimmäkseen kyse on ihan makuasioista: minusta mielenkiintoisinta on aina oman yhteiskunnan sisällä tapahtuva kapina ja se, kun herätään näkemään vääryydet. Suuret taistelut ja maanlaajuiset kapinat ovat aina isoja asioita, mutta niihin usein hukkuvat yksittäisten ihmisten kohtalot. Ja nimenomaan ihmisistä minä lukiessani olen kiinnostunut. Olisikin kiva lukea välillä joku dystopiatarina, joka ei päättyisi lopun suureen taisteluun (kirjaimelliseen tai vertauskuvallisemmin välienselvittelyyn).

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Surkean lukuvuoden summausta...

...josta tekee entistä surkuhupaisampaa se, että summailen kaksi kuukautta vuoden vaihtumisen jälkeen. Alkuvuosi on vain joka vuosi aikamoista hullunmyllyä työrintamalla. Vuoden parina ensimmäisenä kuukautena minulla ei yleensä ole aikaa edes syömiselle, saati bloggaukselle. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Aloitetaanpa haasteilla. Osallistuin neljään haasteeseen, joista kahteen sain jopa suorituksia. Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haastetta varten luin neljä teosta, Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjä-haastetta varten taas sain luettua kaksi teosta. Määrät eivät tietysti ole päätä huimaavia, mutta toisaalta lähdin kaikkiin haasteisiin ainoastaan sillä ajatuksella, että lyhentäisin TBR-listaani. Afrikkalaisista teoksista vaikutuksen tekivät erityisesti hieno Rakkauteni Afrikka sekä novellikokoelma Ilon ja kivun kääntöpiiri. Alunperin olin suunnitellut lukevani venäläistä kirjallisuutta useammankin kategorian verran, mutta lopulta päädyin lukemaan vain kahden venäläisen mieskirjailijan teokset: huiman klassikon Saatana saapuu Moskovaan sekä Sergei Dovlatovin hykerryttävän Meikäläiset. Näillä kahdellakin toki sai jo yhden kategorian täyteen. Sinänsä en ollut erityisen yllättynyt, että viihdyin näiden teosten parissa, venäläinen kirjallisuus yleisesti ottaen on lähellä sydäntäni.
Sen sijaan haaste Kansankynttiläin kokoontumisajot sekä australialaiseen kirjallisuuteen keskittynyt Kengurun kyydissä jäivät osaltani vaille suorituksia. Harmi, mutta pitää lukea tietokirjallisuutta ja australialaista kirjallisuutta ilman haasteita myöhemmin. Molempia hyllystä löytyy.

Blogiin luetuksi listattuja teoksia kertyi vuonna 2013 yhteensä 42, mukaan luettuna sarjakuvat ja äänikirjat. Todellisuudessa lukumäärä tosin taitaa olla jonkin verran suurempi, sillä en ole välttämättä listannut aivan kaikkia luettuja, esim. opiskeluun liittyviä kirjoja tai näytelmiä. Silti lukumäärä on mielestäni aika vähäisen tuntuinen, tosin parempi kuin vähälukuisen alkuvuoden perusteella olisin ajatellut.

Surkeaksi lukuvuoden 2013 teki kirjojen lukumäärän ohella myös jossain määrin kirjojen laatu... Joitain huippuja vuoteen osui, mutta totta puhuen luin myös aika monta vähän haaleata tai jopa pettymykseksi laskettavaa kirjaa. Vuoteeni mahtuivat mm. tämä ihan selkeä pettymys. Olin myös odottanut paljon Boualem Sansalin Hyvitykseltä, mutta lopulta oli myönnettävä, että kirja ei kaikilta osin toiminut. Odotin kovasti myös Hilary Mantelin Thomas Cromwell -kirjojen lukemista. Susipalatsi ei täysin vakuuttanut, mutta onneksi Syytettyjen sali pääsi yllättämään ja nousi yhdeksi vuoden kohokohdaksi.

Muita kirjavuoden helmiä olivat Karl Ove Knausgårdin omaelämäkertasarjan kaksi ensimmäistä osaa, joista tosin bloggasin vain ensimmäisestä. Huippua, että kolmososakin on jo ilmestynyt suomeksi. Sarjakuvien puolelta erityisen vaikutuksen teki vuonna 2012 ilmestynyt Alison Bechdelin Äideistä parhain, jota suorastaan rakastin. Loppuvuodesta luin hienon ja vetävän Zadie Smithin uusimman NW:n, joka on saanut hämmästyttävän vähän huomiota kirjablogeissa, vaikka ilmestyi suomeksikin viime syksynä nimellä Risteymiä.

Eräs hämmästyttävä ja jopa nolostuttava yksityiskohta on kotimaisen kirjallisuuden määrä luettujen teosteni joukossa. Luin ainoastaan yhden (1) kotimaisen romaanin vuonna 2013! Lisäksi onnistuin jopa olemaan bloggaamatta siitä. Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä oli kyllä hieno. Luin sen osana epäonnista, ihka ensimmäistä lukumaratoniani, joka päättyi korkeaan kuumeeseen. Silfverberg saa siis kunnian edustaa niitä harvoja kotimaisia kirjailijoita, joita tämä kirjabloggari on vaivautunut lukemaan. No, reiluuden nimissä mainitaan myös, että luin pari kotimaista sarjakuvaa (jee, iki-ihana Krampit ja nyrjähdykset), sekä kuuntelin pari kotimaista äänikirjaa. Tosin Pirkko Saision Punaisen erokirjan olin lukenut jo kertaalleen aiemmin, joten ihan uudesta kokemuksesta ei voi puhua. Tälle vuodelle ainoa haaste (tähän mennessä) onkin lukea lisää kotimaista kirjallisuutta. Sillä onhan YKSI luettu kotimainen vuodessa ihan saakelin nolo suoritus.

Toukokuussa tein TBR 100 -listan, joka keräsi häkellyttävän paljon kommentteja. Ilmeisesti lukusuunnitelmat ja listat kiinnostavat. Kovin olin otettu kommenteista. Laskujeni mukaan reilussa puolessa vuodessa ehdin lyhentää listaani 19:lla kirjalla, tosin en yhtä monella kohdalla, sillä listassani oli monelta kirjailijalta useampi teos. Esimerkiksi siis laskin Poirot-sarjan lukematta olevat osat yhdeksi kohdaksi TBR 100 -listalla, mutta yhdeksäntoista sittemin luetun kirjan joukosta Poirotteja on peräti kuusi. Mikäli laskuni pitävät kutinsa, TBR 100 -listani lyheni vuoden jälkimmäisellä puoliskolla kymmenellä kohdalla. Siis kymmenen prosenttia, ihan ok mielestäni.

Nämä kirjat ovat edelleen luettavien jonossa

Näillä siis mennään vuoteen 2014. Maaliskuussa. Kahden kuukauden jälkeen ei luettujen määrä päätä huimaa, eikä kotimaisiakaan ole vielä aloitettu, mutta vuosihan on vasta aluillaan...