torstai 31. joulukuuta 2015

Maalaismaisemia-lukuhaastekoonti

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaaste päättyy tänään. Itse en yltänyt mitenkään erityisen huikeisiin lukuihin haasteen osalta, haastekoontiini päätyy vain neljä kirjaa (sekä muutama seli-seli, en ehtinyt blogata/ehtinyt loppuun asti jne.).

Haastetta varten luin seuraavat teokset:

Jane Austen: Pride and Prejudice
Stella Gibbons: Cold Comfort Farm
James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Lisäksi kuuntelin äänikirjana Arthur Conan Doylen The Hound of the Baskervillesin, muttta koska en tullut bloganneeksi kirjasta, jää se haasteen ulkopuolelle. Harmillisesti minulla on myös Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut - näin ruokasi eli elämänsä vain noin viidenkymmenen sivun päässä päätöksestä. Vaikka saisinkin kirjan vielä tämän vuorokauden puolella luettua, en ehdi siitä enää kyllä bloggaamaan, joten sekin valitettavasti jää nyt haasteesta ulos.

Kuva: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi
Kirjojen kelpuuttaminen haasteeseen on melko pitkälti oman harkinnan varassa, ja mietinkin, että tänä vuonna lukemistani myös esimerkiksi Neljäntienristeys sekä Hercule Poirot and the Greenshore Folly saattaisivat haasteeseen kelvata (molemmat sijoittuvat ainakin osittain maaseudulle, vaikka eivät varsinaisesti maalaiselämää käsittelekään), mutta jätänpä ne nyt ulkopuolelle, sillä en asiaa tullut ajatelleeksi alunperin, kun kirjoista bloggasin.

Haasteeseen ottamistani kirjoista suosikkejani ovat moneen kertaan luettu, iki-ihana Kaikenkarvaiset ystäväni, sekä Alan Weismanin vaikuttava tietokirja Maailma ilman meitä. Myös Pride and Prejudice oli nautittava, mutta Cold Comfort Farm sen sijaan oli valitettavasti itselleni pienoinen pettymys.

Haasteen tiimoilta tulin enimmäkseen tarkastelleeksi maaseutuelämää Englannissa 1800-luvun alun tienoilta, sekä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Maailma ilman meitä taas liikkuu ympäri maailmaa, eikä keskity erityisesti mihinkään tiettyyn alueeseen (kuten nimestäkin kenties voi päätellä). Kirja ei varsinaisesti keskity maatalouteen, mutta otin sen haasteeseen mukaan sillä yksi kirjan luvuista keskittyy kokonaisuudessaan maatalouden ekologisiin vaikutuksiin. Esimerkiksi suomalaiset maaseutukuvaukset jäivät nyt kokonaan oman haasteaineistoni ulkopuolelle (ellei lasketa haastetta varten aloittamaani Syötäväksi kasvatettuja). Toisaalta tämä ei yllätä minua laisinkaan, sillä muutoinkin lukemistoni koostuu pääasiallisesti ulkomaisesta kaunokirjallisuudesta.

Eipä sitten muuta kuin kiitos Marilelle kivasta haasteesta! Palannen jonkinlaiseen yleiseen vuosikatsaukseen kenties huomenna tai alkuvuodesta. Lystikkäitä vuodenvaihtujaisia itse kullekin! <3

torstai 19. marraskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015, 447 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(Big Little Lies, 2014)


Koitanpa purkaa bloggaamattomien pinoa tällä sattumalta lukuun osuneella kirjaston pikalainalöydöllä. Liane Moriartylta ilmestyi suomeksi viime vuonna Hyvä aviomies - teos johon muistan törmänneeni useastikin blogeissa ja muistelen tuota kehutunkin. Mustien valkeiden valheiden lähtiessä lukuun en kuitenkaan osannut yhdistää nimeä mihinkään, ja koska en siis ole itse mitään Moriartylta lukenut tätä ennen, ei minulla ollut erityisiä ennakko-odotuksia. Kansi lähinnä kiinnitti huomioni, ehkä kirjan nimikin kolkutteli jotain alitajunnan sopukkaa.

Kirja kertoo Pirriween koulun oppilaista ja heidän vanhemmistaan, erityisesti vanhemmistaan, ja vielä erityisemmin keskittyy kolmeen äitiin ja ystävykseen. On topakka ja räväkkä Madeline, jonka ensimmäisen tyttären isän uuden perheen lapsi aloittaa esikoulun samalla luokalla kuin Madelinen nuorimmainen. On Celeste, kaunis kaksosten äiti, joka on rikkaissa naimisissa ja jonka elämä päällepäin vaikuttaa kadehdittavalta. Ja sitten vielä Jane, koulun muita vanhempia selkeästi nuorempi yksinhuoltajaäiti, jonka Madeline ottaa siipiensä suojaan. Ai niin, ja sitten vielä se, että kirja on murhamysteeri, jossa asiaa lähdetään selvittämään viisi kuukautta ennen murhaa.

Kirjassa minut yllätti neljä asiaa: ensinnäkin, se osoittautui kevyemmäksi kuin pelkän kannen perusteella odotin (tosin huomaan nyt puhuvani hiukan ristiin itseni kanssa - sanoin alussa, että minulla ei ollut ennakko-odotuksia, mutta selkeästi kumminkin oli, koska ennakko-odotukseni vesittyivät jonkin verran). Tämähän saattaa olla hyvä tai huono asia, vähän riippuen siitä millaista luettavaa kulloisellakin hetkellä kaipaa. Minulle ehkä hetki ei ollut otollinen aivan näin kevyelle kirjalle, sillä huomasin kaipaavani vähän enemmän kuin Mustilta valkeilta valheilta sain. Toisaalta myönnän kyllä auliisti, että kirja on sujuvasti kirjoitettu ja oikein mukaansatempaava viimeistään noin puolivälin paikkeilta, jolloin itse pääsin mukaan juoneen.

Voi myös olla, että kirja ei ehkä aivan täysin tuntunut omalta siksi, että itselläni ei ole kokemusta koululais(t)en vanhemmuudesta, enkä oikein osannut kiinnostua tai samaistua stressinaiheista joita Täydellisen Vanhemman esittämisen velvollisuudet tuovat mukanaan. Toinen yllätyksenaiheeni liittyikin siihen, että kirjassa koululaisten vanhemmat osallistuvat lastensa koulunkäyntiin todella paljon. Siis ihan koko ajan. Ei riitä, että vanhemmat tuovat ja hakevat lapsensa kouluun ja koulusta, vaan kirjasta saa myös kuvan, että kaikenmaailman hyväntekeväisyystilaisuuksia ja vanhempainkokouksia on aivan harva se päivä. Kirjassa vanhemmilla on myös opetusvelvollisuuksiin verrattavia tehtäviä lastensa koulussa. Tai mitenkä muuten voi tulkita sen, että vanhemmat teettävät koulussa lukuharjoituksia lapsille - siis muillekin kuin omilleen? Niin, ja jotta tässä ei olisi tarpeeksi, luonnollisesti vanhemmat myös viettävät vapaa-aikansa keskenään. Tämä tuntui omituiselta, mutta en toki tiedä onko tämä todellisuutta vastaavaa missään australialaisissa kouluissa. Kaiken kaikkiaan Pirriween koulusta muodostuu kuva kenties jollain tapaa keskimääräistä "hienompana" kouluna, kenties vanhempien osallistaminen selittyy sillä?

Kolmas yllättyksen aihe oli kuinka konservatiiviseksi yhteisöksi Pirriween koulun vanhemmat kuvataan. Ihanko oikeasti nuori yksinhuoltajaäiti edelleen 2010-luvulla voi olla puheenaihe? Tämä tuntui tavallaan kamalan epäuskottavalta, mutta toisaalta voi olla, että en itse vain ole ollut kosketuksissa sellaisiin yhteisöihin, joita tämä kirja kuvaa, enkä siksi oikein osaa ymmärtää näiden maailmankuvia.

Neljäs minut yllättänyt asia on oikeastaan melkoinen trivialiteetti, mutta siis myönnän tällaisen aukon yleissivistyksessä, että en ole tajunnut että Australiassa kouluvuosi menee ikäänkuin päinvastoin kuin vaikkapa Euroopassa. Siis että kesäloma on jouluna. Tunnustan että minussa aiheutti hämmennystä suorastaan nolostuttavan pitkään, että kouluvuosi alkoi joitain viikkoja joulun jälkeen. Tämähän on ihan loogista, kun vuodenajat menevät päinvastoin kuin tällä pallon puoliskolla, mutta jotenkin en osannut yhdistää näitä kahta asiaa ja sitten kummastelin aikakäsityksiä ja kaikenlaista ennen kuin tajusin mistä on kyse.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni kuitenkin oikein mukava ja jopa suositeltava, ei vain välttämättä juuri minulle suunnattu. Kenties kouluikäisten lasten äiteihin tämä kolahtaisi jo paljon kovemmin.

Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaKasoittain kirjoja, Rakkaudesta kirjoihinHemulin kirjahylly sekä Kirjakaapin kummitus. Olen lukenut vasta yleissilmäyksellä arviot, mutta äkkiseltään vaikuttaisi, että valtaosassa tästä kirjasta on tykätty hiukan enemmän kuin minä tykkäsin, mutta palaan lukemaan tekstejä tarkemmin.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Hallowe'en Party (Hercule Poirot #36)

Christie, Agatha: Hallowe'en Party
HarperCollins 2009 (1969), 256 sivua
(Suomennettu nimellä Kurpitsajuhla)

Huomaa, että on syksy, koska minulla ei ole energiaa eikä intoa mihinkään ja bloggaamattomien kirjojen pinokin vain kasvaa. Minulla oli hieno suunnitelma lukea Hallowe'en Party halloweenina ja blogata tuoreeltaan, jotta tekstiin tulisi jotain ajankohtaisuuden tuntua, mutta ainoastaan lukemisosuus toteutui ajallaan.

Mutta rehellisyyden nimissä Hallowe'en Party ei kyllä mitenkään erityisesti käsitellyt halloweenia. Kolmetoistavuotias Joyce-tyttö murhataan halloweenjuhlissa hukuttamalla tämä vesisaaviin. Tähän asetelmaan ajankohdan kuvailu oikeastaan sitten jääkin, ja loput kirjasta on melko taattua Poirotia, jossa Poirot kyselee kaikenlaista asianosaisilta ennen dramaattista murhaajan selviämistä.

Kuten Poirot-sarjan edellisessä osassa, Third Girl (Kolmas tyttö), myös tässä kirjassa on isossa sivuroolissa Poirotin ystävä, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Poirotin ja Mrs. Oliverin kemiat sopivat hyvin yhteen ja tykkäsin lukea erityisesti näiden kahden dialogeja. Hauskana yksityiskohtana Hallowe'en Partyn alkupuolella viitataan aiempaan sarjan osaan, Mrs. McGinty's Deadiin. Poiroteissa on silloin tällöin viittauksia aiempiin tapauksiin, mutta sen verran harvoin, että aina kun sellaisia bongaan, ilahdun kovasti. Muuten valitettavasti kirjassa oli jonkun verran toistoa ja jopa suvantopätkiä. Tavallaan eräiden asioiden toistaminen ja jankkaaminen kuului juoneen, mutta kävi silti hiukan yksitoikkoiseksi. Poirot keskustelee Hallowe'en Partyssa kenties keskimääräistä useamman ihmisen kanssa, ja tuntui, että useilla keskusteluilla oli lähes identtinen sisältö.

Olen lukenut lähes loppuun Poirot-sarjan, minulla on vain kaksi kirjaa lukematta (ja lisäksi välistä jäänyt Dead Man's Folly, jonka sijasta luin tarinan lyhyemmän version Hercule Poirot and the Greenshore Folly). Nyt onkin alkanut houkuttaa, että jospa ehtisin sarjassa loppuun asti Agatha Christie 125 vuotta -haasteen aikana. Haasteaika loppuu 10.1.2016, eikä kahden kirjan lukeminen kahdessa kuukaudessa liene mahdoton tehtävä. Katsotaan, mikäli löydän Elephants Can Rememberin sekä The Curtainin kirjastosta. Olen tosin kuullut etukäteen monelta, että Elephants Can Remember on melkoisen heikko Christie. The Curtain taas kuulemma edustaa sarjan parhaimmistoa, mutta onkin kirjoitettu paljon aiemmin. Ymmärtääkseni Christie kyllästyi vanhemmiten Hercule Poirotin hahmoon. Hallowe'en Partyssa mielestäni ei huomannut hahmoon kyllästymistä, mutta muutoin kirja kyllä oli hiukan väsynyt. Ei huono, mutta ei lähimainkaan parhaita Poiroteja myöskään.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Agatha Christie: Kolmas tyttö (Hercule Poirot #35)

Christie, Agatha: Kolmas tyttö
Loistopokkarit 2009, 235 sivua
Suomennos: Laura Tetri
(Third Girl, 1966)

Kolmas tyttö tuo Poirotin jo 60-luvulle. Eniten ajankuva näkyy Poirotin, tämän kirjailijatarystävättären Ariadne Oliverin ynnä muiden vanhemman sukupolven edustajien nuorison paheksunnassa. Modit, beatnikit, popparit ja "mitä noita nyt on" eivät saa "epäsiistillä" ulkomuodollaan vanhemman väen hyväksyntää. Christie suhtautuu selkeästi aiheeseen pilke silmäkulmassa, ja yksi tämän kirjan nautittavimmista aineksista onkin juuri sukupolvien välinen kuilu, joka antaa aihetta pöyristelylle ja huumorille.

Tässä kirjassa eniten tykkäsin juuri ajankuvan luomisesta ja huumorista. Erityisesti Hercule Poirotin ja Ariadne Oliverin dialogit ovat hykerryttäviä. Hössö kirjailijarouva yrittää omalla tavallaan auttaa Poirotia ratkaisemaan arvoituksellisen tytön tapauksen. Tyttö on tullut Poirotin luokse, koska epäilee tehneensä murhan. Enempää asiaa selventämättä tyttö kuitenkin katoaa. Poirotin ja rouva Oliverin selvitellessä tytön taustoja kaikenlaista omituista alkaa nousta esiin.

Vähiten taas tykkäsin siitä, että murha antaa odotuttaa itseään. Kaikenlaista johtolankaa ja näennäisen irrallista juonenpätkää puskee esiin sieltä ja täältä, mutta konkreettista murhaa ei meinaa tapahtua ollenkaan. Sama asia tosin turhauttaa myös Poirotia. Tyttö väittää tehneensä murhan, mutta kenet hän on murhannut, missä ja milloin? Aineksia on hirveästi, mutta vähän sotkuinen kuva.

Valitettavasti lopputulema on myös vähän ennalta-arvattava. En varsinaisesti arvannut syyllistä, mutta olennaisia osioita loppuratkaisun koukusta kuitenkin varsin varhaisessa vaiheessa. Mielestäni Kolmas tyttö ei juonenkäänteittensä puolesta kuulu Poirot-kärkeen, mutta huumorin ja ajankuvauksen puolesta tätä oli kuitenkin ilo lukea.

Harvinaista kyllä, tykkäsin myös suomennoksesta. Yleensä tykkään lukea Poirotini alkukielellä, ja ne muutamat jotka olen lukenut suomeksi, ovat tuntuneet kielellisesti kamalan kököiltä, mutta Kolmas tyttö oli poikkeus, jonka suomennosta luki ilokseen.

Osallistun kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Gibbons, Stella: Cold Comfort Farm
Penguin Essentials 2011 (1932), 233 sivua

Cold Comfort Farmin pääosassa on Flora Poste, sivistynyt ja kouluja käynyt nuori nainen, joka orpoutuu parikymppisenä. Hän päättää muuttaa sukulaistensa hoteisiin. Muutamista vaihtoehdoista parhaimmaksi valikoituvat Starkadderit, omalaatuinen perhe Cold Comfort Farmilla, Howlingissa, Sussexissa. Perheen pää on Aunt Ada Doom, vanha nainen, joka on nähnyt pienenä jotain kamalaa puuvajassa ja joka ilmeisesti siitä tärähtäneenä pitää koko perhettä tyrannimaisessa otteessa. Cold Comfort Farm on nimensä mukaisesti melko kolkko paikka, mutta Flora päättää järjestää tätiensä, setiensä ja serkkujensa asiat parhain päin.

Cold Comfort Farm parodioi maalaisromaaneja, erityisesti Thomas Hardya sekä Mary Webbiä, osasi Goodreads minulle kertoa. Ehkäpä syystä että en ole Hardya tai Webbiä lukenut, en oikein saanut parodiasta otetta. Cold Comfort Farmin kansi taas kertoo, että Sunday Timesin mukaan kirja olisi kenties koskaan hauskin kirjoitettu. Enpäs oikein saanut otetta siitäkään, mikä tässä kirjassa niin hauskaa olisi.

Cold Comfort Farmia ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu ja yritin miettiä syitä tähän. Onhan kirja jonkinasteisen klassikon asemassa ainakin Britanniassa. Mielestäni kirjassa ei ole mitään erityisen kulttuurisidonnaista ja hankalasti käännettävää, vaikka Starkadderit puhuvatkin leveää (Sussexin?) murretta, ja vaikka Gibbons käyttää keksittyjä sanoja kieli poskessa kirjoitetuissa maaseutumaisemaa kuvailevissa pätkissä. Ehkä Thomas Hardy, Mary Webb ja kumppanit ovat Suomessa olleet sen verran vähän luettuja, että parodia olisi mennyt ohi muiltakin kuin minulta? Voi olla, että vain täysin brittiläiseen kulttuuriin integroitunut ihminen ymmärtäisi ja osaisi arvostaa tämän kirjan nyansseja, ja että vain täydellä kulttuuriymmärryksellä tämän kirjan hauskuus ja hienous aukeaisi. En tiedä, mutta huumori viuhui ohi minulta ja kirja päätyi silmissäni pieneksi pettymykseksi. Lukihan tämän, mutta en minä tästä mitään ihmeellistä irti saanut.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Päinvastoin kuin edellisessä haasteeseen lukemassani kirjassa, James Herriotin Kaikenkarvaisissa ystävissä, ei Cold Comfort Farmissa maaseutu, tai ainakaan sen asukkaat, näyttäydy mitenkään idyllisessä valossa. Jurottaviin ja tapoihinsa juurtuneisiin Starkaddereihin liitetään suunnilleen pahimpia stereotypioita, joilla maalaisia on aikojen saatossa läimitty. On eläimiinsekautumista, syntymässä toisilleen luvattuja serkkuja, epäsiisteyttä sekä yleistä sivistymättömyytä ja junttiutta. Ja sitten kuvioon ilmaantuu Lontoon tyttö Flora Poste, joka järjellään ja organisointikyvyllään luo valoa tunkkaiseen tupaan. Kieltämättä jokseenkin asenteellinen asetelma. Henkilöihin ei kuitenkaan suhtauduta täysin armottomasti, loppua kohden meno kevenee ja Starkaddereista tulee esiin muitakin kuin kielteisiä piirteitä. Kevyemmästä ja armollisemmasta loppupuolesta huolimatta tämä menee minulla vahvasti "ihan ok, mutta ei juuri muuta" -luokkaan, enkä usko että tulen kirjan jatko-osia lukemaan. (Varsinkin, kun jatko-osiakaan ei löydy kotikaupunkini kirjastosta, ja minun pitäisi ne tämän kirjan tavoin ostaa omaksi ulkomaisesta nettikaupasta.)

En googlailessani törmännyt suomenkielisiin blogikirjoituksiin tästä kirjasta. Ilmiannathan itsesi, mikäli sellaisen olet kirjoittanut?

P.S. Täytyy myös mainita, että mielestäni tämän kirjan kansi ei kauneudella hurmaa. Pokkarin kansi on suttuinen ja väriyhdistelmä kolkko. No niin, ehkä kansi sitten kuvaa sisältöä oikeutetusti, mutta ei tämä minun silmääni miellytä oikein mitenkään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Herkuleen urotyöt äänikirjana

Christie, Agatha: Herkuleen urotyöt
WSOY äänikirjat 2011, 10h 40 min.
Lukija: Lars Svedberg
Suomennos: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
(The Labours of Hercules, 1947)

Kun on asettanut itselleen tavoitteeksi lukea koko Hercule Poirot -sarja, oli kahlattava läpi tämäkin kertaalleen keskenjäänyt osa. Olen maininnut ennenkin, mutta minuun iskee huomattavasti enemmän romaanipituiset Poirotit kuin novellit, joita on ilmestynyt useammankin Poirot-kirjan verran. Tietääkseni tämä oli onnekseni viimeinen minulta lukematta ollut novellikokoelma. Ja oli muuten myös työläin. Luin Herkuleen urotyöt pari kolme vuotta sitten puoliväliin, luovutin ja nyt otin äänikirjakuunteluun urakka-asenteella. Koko kesä meni, mutta sainpahan loppuun.

Kirjassa on kaksitoista lukua, jotka saavat innoituksensa ja otsakkeensa tai teemansa antiikin Herkuleen urotöistä. Poirot on päättänyt ennen elääkkeelle jäämistään suorittaa omat 12 urotyötään, jotka älyn briljeerauksellaan osoittautuisivat vähintään yhtä loistaviksi tai loistavammiksi kuin antiikin muskelisankarin touhut. Novellit siis sitoutuvat yhteen yhteisen antiikki-teeman alle, mutta koska useimmiten Herkuleen selvittämät tapaukset liittyvät lähinnä symbolisesti antiikin ajasta kumpuaviin otsakkeisiinsa, tuntuvat linkit köykäisiltä ja suoraan sanoen turhilta.

Mikä itseäni Christien novelleissa aina vähän tylsistyttää on, että pituutensa puolesta tarinat eivät jätä tilaa lukijan (kuuntelijan) omalle pohdiskelulle. Novellipituus jättää myös hyvin vähän tilaa christiemäiselle tarinankehittelylle, jossa loppuratkaisu yllättää aina, mutta taitavan ja huolellisen pohjustuksen takia tuntuu uskottavalta ja loogiselta. Novellit tuntuvat romaaneihin verrattuna kovin kevyiltä ja ennalta-arvattavilta.

Myös aiheidensa puolesta Herkuleen urotöiden novellit jättivät minut kylmäksi. Varkaudet ja kiristysjutut nyt eivät kertakaikkiaan ole yhtä kiinnostavia kuin romaaneiden murhat. Herkuleen urotöissä on useampikin novelli, joissa aiheena on huumausaineet. Huumeita käsitellessään Christie sortuu suorastaan nolostuttavaan, opettavaisen moraaliseen sävyyn. Kaiketi tässä heijastuu ajan henki, mutta myös tahattomasti paljastuu, kuinka vähäisen tietämyksen pohjalla Christie liikkuu käsitellessään huumausainerikoksia.

Ainoat valopilkut itselleni tässä kirjassa olivat itse Poirot, jonka hurmaava persoona itsessään oli syy kuunnella tämä kokoelma, sekä aivan viimeinen novelli, jossa esiintyy Poirotin pitkäaikainen ihailun kohde, venäläinen, aatelissyntyinen Vera Rossakoff. Läpi kirjasarjan Poirotilla on sormensa pelissä useammankin romanssin synnyssä, mutta hän ei laita itseään alttiiksi minkäänlaiseen romanttiseen ihmissuhteeseen. Kirjasarjassa kukaan muu kuin Vera Rossakoff ei ole synnyttänyt Poirotissa tuntemuksia, joita voisi kuvata romanttisiksi. Romanssi näiden kahden välillä on mahdoton kreivittären rikollisten taipumusten vuoksi, mutta Poirotin rajattoman ihailun tämä saa. Lisäksi Rossakoff on niitä harvoja ihmisiä, kenties ainoa, joka saa Poirotin häkellyksiin.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Nainen junassa

Hawkins, Paula: Nainen junassa
Otava 2015, 382 sivua
Suomennos: Oona Timonen
(The Girl on the Train, 2015)

Olin jo vähän alistunut ajatukseen, että minun täytyisi ostaa tämä tämän vuoden dekkaritapaus, jos kuvittelin saavani lukea sen tämän vuoden puolella. Olin myös jo vähän alistunut siihen, että kirja ei ehkä kumminkaan täyttäisi odotuksiani, vaan osoittautuisi lähinnä onnistuneen markkinoinnin saavutukseksi, sillä olin lueskellut sellaisia "ihan hyvä, mutta ei mitään ihmeellistä" -arvioita. Ensimmäinen odotus romuttui, kun sainkin kirjan kirjastosta viikon pikalainalle. Ja romuttui se toinenkin. Kävi nimittäin ilmi, että Nainen junassa oli todella hyvä. Lähes täydellinen dekkari.

Kirjassa alkoholisoitunut Rachel matkustaa joka päivä samalla paikallisjunalla Lontooseen ja seuraa ikkunasta erään pariskunnan elämää. Yksinäinen ja onneton Rachel kuvittelee parille nimet, ammatit, elämän. Eräänä päivänä Rachelin seurailema nainen katoaa ja Rachel ajautuu mukaan tapahtumiin.

Kirja erottui edukseen nimenomaan Rachelin ansiosta. Hän juo, kärsii muistikatkoksista, on täysin solmussa elämänsä kanssa ja hänen itsetuntonsa on nollassa. En voinut olla symppaamatta Rachelia, mitä tahansa hän sösseröikään. Toinen kirjan hienosti toimiva ratkaisu on päiväkirjamainen rakenne, jossa tapahtumia käydään läpi lähes päivittäin, ensin aamulla, sitten illalla.

Ahmaisin tämän kirjan parissa päivässä, mitä nykyisellä hitaalla lukutahdillani tapahtuu aika harvoin. Osittain kyse toki oli siitä, että kirja oli minulla vain pikalainalla, mutta myös siitä, että kirja koukutti ihan tosissaan. Ainoastaan aivan viimeiset kymmenet sivut söivät hiukan kirjan uskottavuutta, mutta toisaalta en muista koskaan lukeneeni yhtä ainutta dekkaria, jossa ei olisi joitain hieman uskottavuuden rajamailla tai reilusti rajan yli loikkaavia elementtejä. Minua ei häirinnyt edes se, että aavistin mistä on kyse jo verrattain varhaisessa vaiheessa.

Muita kirjan lukeneita esimerkiksi blogeissa Rakkaudesta kirjoihinLukutoukan kulttuuriblogiLumiomenaTuijata. Kulttuuripohdintoja sekä englanninkielisenä blogissa Anna minun lukea enemmän.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Herriot, James: Kaikenkarvaiset ystäväni
Otava 1986, 383 sivua
Suomennos: Heidi Järvenpää
(All Creatures Great and Small, 1972)

Tämä kirja ja juuri tämä painos on minulle yksi rakkaimpia lapsuuteni kirjoja. Otavan Top Books -pokkari hiukan kellastuneilla sivuilla on ollut lapsuuteni kodissa niin kauan kuin muistan. Itse asiassa painos on syntymävuodeltani, joten luultavasti kirja on aikanaan hankittu jollekulle muulle kuin minulle. Mutta pari vuotta sitten se muutti majailemaan aikuiskotiini, yhdessä kahden muun James Herriot -kirjan kanssa, jotka olen hankkinut aikuisiällä.

Kaikenkarvaiset ystäväni on kirjailijanimellä James Herriot kirjoittavan eläinlääkäri James Wightin ensimmäinen teos. Siitä tuli huikean suosittu ja jatkoa seurasi useiden kirjojen ja tv-sarjan muodossa. Kirjat kertovat maaseutueläinlääkärin elämästä Yorkshiressa. Tapahtumat perustuvat Wightin omiin kokemuksiin, mutta nimiä ja yksityiskohtia on muutettu, joten varsinaisista elämäkerroista ei ole kyse. Kaikenkarvaiset ystäväni, ensimmäinen kirja, alkaa vuodesta 1937, kun nuori Herriot on vasta valmistunut eläinlääkäriksi, ja onnistuu onnekseen saamaan työpaikan persoonallisen Siegfried Farnonin praktiikalta Darrowbysta.

Olen lukenut tämän kirjan kannesta kanteen tätä ennen ainakin kahdesti, todennäköisesti useamminkin. Lisäksi aloitin pari vuotta sitten Kaikenkarvaiset ystäväni tv-sarjan katsomisen, joka seuraa melko uskollisesti kirjoja. Monet kirjan tapahtumista olivat mielessäni melko kirkkaina. Jäin tosin pohtimaan, että olen todennäköisesti lukenut aktiivisimmin Herriotin kirjoja noin ikävuosina kahdeksasta kolmeentoista, mutta en kuitenkaan muista erityisemmin hätkähtäneeni varsin yksityiskohtaisista kuvauksista esimerkiksi lehmän synnytyksistä, ulosluiskahtaneista kohduista, mätivistä kavioista ja niin edelleen. Itse asiassa en muistanut kuvausten realistista karmeutta ollenkaan. Ilmeisesti en siis ole ainakaan traumatisoitunut. Nyt lukiessa mietin, että itse en ehkä aivan pienille tätä kirjaa voisi lukea, vaikka luonnollisista asioista kyse onkin. Mutta mikäli minulla ikinä on kouluikäisiä lapsia, tulen varmasti tyrkyttämään Herriotin kirjoja heille.

Herriotin kirjoissa on rakenne, jossa yksi luku on yleensä kuin lyhyt novelli, joka kuvaa yhtä hauskaa tai visaista tai muuten erityistä hoitotapausta. Kaikenkarvaisissa ystävissä isona kuviona kulkee myös Jamesin asettuminen Darrowbyhyn ja Skeldale Houseen, sekä tutustuminen Helen Aldersoniin, viehättävään maanviljelijän tyttäreen.

Kirjojen tapaus per luku -rakenne on mahdollistanut sen, että kirjoista on koottu useita kokoelmia, joissa on napattu tarinoita useista eri kirjoista. Tällaisia ovat esimerkiksi Elämäni kissat ja Elämäni koirat, joissa, aivan oikein, on tarinoita vain kissoista ja koirista. Itse asiassa alunperin Kaikenkarvaiset ystäväni on yhdistelmäteos kirjoista If Only They Could Talk sekä It Shouldn't Happen to a Vet. Yhdistelmäteos suunnattiin Yhdysvaltojen markkinoille, jossa kaksi teosta katsottiin liian lyhyiksi yksinään julkaistavina. Suomennetuksi päätyi tämä yhdistelmäteos. Lopulta ainakin minun on ollut hiukan hankala pysyä kärryillä siitä, mitkä lukuisista eri nimillä kulkevista teoksista ovat "alkuperäisiä", mitkä taas yhdistelmäteoksia, joissa on kaksi eri kirjaa samassa tai yhdistetty tarinoita useista kirjoista. Itse omistan suomenkielisistä kirjoista tämän ensimmäisen lisäksi Eläinlääkäri vauhdissa sekä Ystävistäni hellyydellä. Ymmärtääkseni kokoelmastani puuttuu ainakin Rakkaimmat ystäväni. Mikäli olen tulkinnut oikein, ainakin tuo kirja on vielä "alkuperäinen", eikä yhdistelmä vanhojen kirjojen tarinoista.

Herriotin kirjoissa toistuvina aiheina ovat Herriotin ihailu tiukoissa oloissa eläviä maanviljelijöitä kohtaan, sekä Yorkshiren maaseudun kauneuden ylistys. Kieltämättä Herriotin kirjat näyttävät menneiden päivien maaseudun melko romanttisessa valossa. Ei ole ihmekään, että monet rakastavat näitä kirjoja, joissa ihmiset elävät yksinkertaisesti, ovat vähään tyytyväisiä, hoitavat eläimiä ja nauttivat elämästä puhtaassa ilmassa ja kauniissa maisemissa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen.

maanantai 31. elokuuta 2015

Joan Didion: Iltojen sinessä

Didion, Joan: Iltojen sinessä
Like 2012, 151 sivua
Suomennos: Kirsi Luoma
(Blue Nights, 2011)

Iltojen sinessä on jatkoa Joan Didionin Maagisen ajattelun ajalle, josta kirjoitin pari kuukautta sitten. Maagisen ajattelun aika kuvasi Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Samaan aikaan kun Didion poti surua miehensä äkillisestä kuolemasta, huolta aiheutti myös ainoan tyttären vakava sairastelu. Koska elämä on toisinaan tavattoman epäreilua, tuo sairastelu ei lopulta johtanut toipumiseen. Quintana kuoli vain reilu puolitoista vuotta isänsä jälkeen.


Vaikka kirjat eivät varsinaisesti ole sidoksissa toisiinsa, sanoisin silti, että Maagisen ajattelun aika kannattaa lukea ennen Iltojen sinessä. Iltojen sinessä viitataan lukuisiin Maagisen ajattelun ajan tapahtumiin ja asioihin selittämättä asioita enempää. Kenties oletus on, että tilanteet ovat lukijalle tuttuja. Minä luin kirjat vain parin kuukauden välein, mutta silti minun oli hiukan hankala palauttaa mieleeni Quintanan sairaushistoriaa, joka käytiin läpi ensimmäisessä kirjassa, mutta johon ei palattu enää seikkaperäisesti toisessa. Lähinnä muistin, että paljon oli vialla ja enimmäkseen aivoissa.

Iltojen sinessä on siinä mielessä edeltäjäänsä toivottomampi, että kirjoituksen sävy tuntuu jossain määrin lohduttomalta. Rakkaat ovat kuolleet, omakaan kuolema ei tunnu enää kaukaiselta. Toisaalta sävyssä on jotain sellaista, mikä saa tuntemaan, että kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ajan kanssa oppinut hyväksymään menetyksensä. Tai jos ei hyväksymään, niin ainakin elämään asian kanssa. (Mikä siinä sitten olisikaan erona, ehkä sen hyväksyminen että ei hyväksy?) Joka tapauksessa Didionin tapa kertoa ja kuvata on läpi kirjan älykäs ja kaunis.

Sen lisäksi, että Iltojen sinessä jatkaa surun teemalla, se pohtii paljon myös äitiyttä ja vanhenemista. Jokin Didionin realistisuudessa on itselleni tervetullutta luettavaa. Didion ei kaunistele tai tiputtele postikorttiaforismeja, mutta silti osaa väistää synkkyyden ja epätoivon. Sekin on rohkeaa, että Didion myöntää oman vaillinaisuutensa äitinä.

Edelleen suosittelen tätä teosparia kaikille. Synkistä tapahtumista huolimatta kumpikaan kirja ei mielestäni millään tavalla ole lohduton tai ahdistava, vaan lukukokemukset olivat päin vastoin täynnä oivallusta ja kauneutta.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Agatha Christie: Hercule Poirot and the Greenshore Folly

Christie, Agatha: Hercule Poirot and the Greenshore Folly
HarperCollins 2014 (alunperin kirjoitettu 1954), 160 sivua

Olin jokseenkin hämmästynyt saadessani kirjastossa käsiini tämän vasta viime vuonna ilmestyneen Agatha Christien miniromaanin. Hercule Poirot and the Greenshore Folly on kirjoitettu alunperin vuonna 1954, ja sillä oli tarkoitus kerätä rahaa Christien kirkolle, jotta kirkkoon saataisiin maalattu ikkunalasi. Mutta Christie muuttikin mielensä tämän tarinan suhteen, päätti lajeentaa sitä romaaniksi, josta myöhemmin tuli Hercule Poirot -seikkailu Dead Man's Folly, ja hyväntekeväisyystarkoituksiin lahjoitettiin Miss Marple -tarina.

Miksi minua hämmästytti löytää Hercule Poirot and the Greenshore Folly kirjastosta, johtuu siitä, että en oikeastaan ikinä odota löytäväni lähes uutuuskirjoja lähikirjastostani. Lisäksi tämän tarinan laajempi versio, Dead Man's Folly, kuuluu niihin harmillisiin Poirot-kirjoihin, joita en ole ikinä koskaan löytänyt kirjastosta. Luen Poirotteja suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, mutta järjestyksessäni on Dead Man's Follyn mentävä aukko. Ärsyttävää.

Vielä ärsyttävämpää on, että nyt tämän miniromaanin luettuani voi olla, että tiedossani on myös Dead Man's Follyn juoni. Toivon, että laajennettuun romaaniversioon on tullut edes jonkin verran juonimuutoksia, muuten en tiedä mitä pointtia olisi enää lukea laajempaa tarinaa.

Greenshore Follyn tarina itsessään oli oikein nautinnollinen. Tykkäsin paljon siitä, että tarinassa oli isosti mukana Ariadne Oliver, Poirotin dekkarikirjailijaystävätär, jonka on usein ajateltu olevan Agatha Christien alter ego. (Mrs. Oliver on mukana myös esimerkiksi Cards on the Table -kirjassa, yhdessä suosikki-Poiroteistani.)  Hercule Poirot and The Greenshore Folly sijoittuu todelliseen paikkaan, Christien kesäasuntoon Greenwayhin. Greenway on ollut vuodesta 1999 auki yleisölle, ja kirja herättikin halun päästä turisteilemaan. Christie kuvaa aluetta ja tilaa varsin hurmaavasti, mitä nyt pikkuisista murhista.


Itse juonta en halua spoilata, totean vain, että kirja on taattua Christietä, matkan varrella pudotellaan erilaisia vihjeitä, joita ei osaa laittaa järjestykseen kukaan muu kuin Hercule Poirot. Loppuratkaisu vaikuttaa loogiselta, kun sen lukee ja tulee "niinpä tietysti" -olo. Tällä kertaa osasin laittaa muutamia palasia paikalleen jo ennen Poirotin lopullista selitystä, mutta olin minä silti melkoisen kuutamolla loppuratkaisuun saakka.

Osallistun tällä kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

Kuvat puistonpenkistä ovat itseni ottamia viime kesänä Lontoossa. Kyseinen penkki on tehty inspiraationa juurikin tämä kyseinen Hercule Poirot and the Greenshore Folly -romaani. Penkki oli osana viime kesänä Lontoossa järjestettyä Book Trailia, josta olen kertonut enemmän tämän postauksen loppupuolella. Myös itse kirjan kansikuva on mielestäni mielikuvituksen herättävä. Kyseisen kansikuvan (ja penkin) luoneen Tom Adamsin alkusanat löytyvät myös kirjan alusta. Oli kiinnostavaa lukea kuuluisan kansitaiteilijan näkemyksiä Christien tuotantoon, Erikoinen yksityiskohta on, että Christie ja Adams eivät koskaan tavanneet toisiaan.


tiistai 11. elokuuta 2015

Garpin maailma

Irving, John: Garpin maailma
Tammen keltainen kirjasto 1981, 561 sivua
Suomennos: Kristiina Rikman
(The World According to Garp, 1976)

Kun viime vuonna luin ihka ensimmäisen John Irvingini, Ystäväni Owen Meanyn, en voinut muuta kuin harmitella, että olin elänyt 28 vuotta tällä planeetalla kuvitellen, että John Irvingin kirjat eivät luultavasti puhuttelisi minua. Ystäväni Owen Meany oli kutakuinkin täydellinen lukukokemus, ja herätti tarpeen lukea John Irvingin koko tuotannon. Seuraava kirja sai kuitenkin odottaa vuoroaan yli vuoden, sillä YOM:n jättämässä huumassakin tajusin, että Irvingin kirja on sellainen, että sille pitää
antaa aikaa ja tilaa. En halunnut, enkä voinut siirtyä seuraavaan kirjaan välittömästi.

Garpin maailma valikoitui luettavaksi siksi, että se kuuluu Irvingin tuotannon kehutuimpiin kirjoihin. Jälleen kerran en ollut erityisesti ottanut selvää juonesta, mutta Irvingin kyseessä ollessa luvassa oli jälleen erikoislaatuisia ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. Eipä niistä sen enempää, sillä en halua kirjaa spoilata, ja tästä kirjasta on hirveän vaikea kertoa oikeastaan yhtään mitään tapahtumia paljastamatta liikaa. Sanotaanko vaikka, että Garpin maailma kertoo T.S. Garpin ja hänen läheistensä elämästä. Omaksi suosikkihenkilökseni taisi nousta oman tiensä kulkija, Garpin äiti, Jenny Fields.

Yksi hienoimmista asioista, joita kirjailija voi tehdä, on luoda sellaisen maailman, että lukijalle tulee vähän parempi olo ympäröivästä todellisuudesta. Oli jotenkin jännä huomata myös tämän kirjan kohdalla, että vaikka se käsitteli rankkojakin asioita, niin kirjan maailma itsessään oli kuitenkin jollain tavalla lohdullinen ja pehmeä. Harvoin olen myöskään lukenut romaania, joka suhtautuu yhtä ymmärtävästi ja fiksusti väkivaltaa kokeneita naisia ja tyttöjä kohtaan. Suuresta sivumäärästä huolimatta suorastaan ahmaisin kirjan, sillä tuntui aina hyvältä palata kirjan maailmaan. (Lisäksi kirjan alkupuolen miljöö sai minut jo ihan lähtökohtaisesti puolelleen. Miten voisin olla pitämättä kirjasta, jonka yksi keskeinen tapahtumapaikka on sisäoppilaitos?)

Epäilen, että yhdenkään kirjan ei ole helppoa lyödä laudalta YOM:n kanssa saamaani lukukokemusta. Tähdittäessäni Garpin maailmaa Goodreadsissa, emmin pitkään viiden ja neljän tähden välillä. Garpin maailma ei päässyt itselläni tasoihin YOM:n kanssa, mutta luulen, että sillä on enemmän tekemistä järjestyksen kanssa, jossa kirjat luin, kuin YOM:n todellisen paremmuuden kanssa. Päädyin antamaan Garpin maailmalle neljä tähteä. On hiukan epäreilua todeta näin, mutta voi olla, että jos olisi ollut kyse jonkun toisen kirjailijan teoksesta, tähtimäärä olisi voinut olla viisi. Mutta YOM asetti riman niin korkealle, että en tiedä osaanko enää odottaa muuta kuin täydellisyyttä yhdeltäkään John Irvingin kirjalta.

Muita kirjasta blogeihinsa kirjoittaneita on paljon, tässä muutamia: Marile, Irene, Anni, Sanna sekä yleisen ihastuneen mielipiteen vastapainoksi myös Maailman ääreen -blogin Piin teksti.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mrs. Dalloway

Woolf, Virginia: Mrs. Dalloway
Seven-pokkari (Otava) 2011, 277 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(Mrs. Dalloway, 1925)

Olen aiemmin lukenut Virginia Woolfilta vain Oman huoneen ja siitäkin on sen verran paljon aikaa, että kovinkaan vahvoja muistikuvia kirjasta ei ole. Paitsi että tykkäsin siitä. Ja että kirja jätti halun lukea lisää Woolfia. Mutta niin kuin usein muulloinkin, lisälukeminen sai odottaa aika kauan.

Minulla ei ollut ennakkokäsitystä Mrs. Dallowayn tapahtumista tai tyylistä ennen lukemista ja jälleen kerran on todettava, että hyvä niin. Takakansi mainitsee "Woolfin taiturimaisen tajunnanvirran", mikä olisi hyvinkin saattanut minua vierastuttaa kirjasta. Tajunnanvirta on nimittäin usein mielestäni hiukan raskasta luettavaa. Mutta Woolfin tajunnanvirta, mikäli se sellaista edes on, on kyllä sen verran mietittyä ja hiottua, että Mrs. Dallowayta luki ilokseen ja vaivatta. (Mietitty tajunnanvirta kieltämättä on aikamoinen paradoksi. Mutta mitä siis yritän tässä hankalasti kai sanoa, on että Woolfin teksti tavoittaa tajunnanvirran vaivattoman lennon, mutta vaikuttaa kuitenkin hiotummalta kuin aivan puhdas tajunnanvirta.)

Juoni lyhykäisyydessään menee kutakuinkin niin, että Clarissa Dalloway on järjestämässä juhlia, kun vanha rakkaus Peter Walsh tulee vierailulle. Lisäksi kirjassa seurataan muun muassa Septimus Warren Smithiä ja tämän vaimoa, sekä Clarissan aviomiestä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään. Mutta kuten usein muulloinkin hienoissa kirjoissa, tapahtumat eivät oikeastaan ole niin tärkeitä kuin tunnelma ja terävät huomiot. Mrs. Dalloway on hurjan kaunis kirja.

Olen myös aika varma, että tapahtumat eivätkä edes kauniit yksityiskohdat jää mieleeni kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta tätä kirjaa lukiessa tuli myös oivallus siitä, että aina ei ole niin väliä, mitä kirjasta jää mieleen, vaan tärkein voi olla hetki, kun kirjaa lukee. Mitä sitten, jos en enää muutaman kuukauden päästä muista mitään Mrs. Dallowaysta? Joka tapauksessa tiedän, että sillä hetkellä kun kirjaa luin, se tuntui kauniilta ja pakahduttavalta.

Kuvitukseksi tähän loppuun ottamiani kuvia viime kesältä Lontoossa järjestetystä Book Trailista. (Mikäli Book Trail kiinnostaa, olen kirjoittanut siitä pidemmin tämän postauksen loppupuolella.) Kyseinen penkki on Mrs. Dalloway -teemainen, viimeisessä kuvassa selitys penkin kuvittajan inspiraatiolle. Valitettavasti jälleen kerran blogger jostain kumman syystä lataa kuvan pystysuunnassa. Minulla on ennenkin ollut vastaavia ongelmia bloggerin kanssa, enkä kertakaikkiaan osaa ongelmaa korjata. Mikäli joku tietää, mitä asialle voisi tehdä, mielelläni kuulisin neuvoja...





keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kolmen kirjan haaste (Sonja)


Lukuisan Laura haastoi kertomaan, mitkä kolme blogattua kirjaa haluaisi lukea uudelleen. Haasteen rajauksena on, että kirja pitää olla luettu blogiaikana, joten ulkopuolelle jäävät kaikki huikeat kirjat, jotka on luettu ennen blogin aloitusta maaliskuussa 2012.

Niin kuin monet muutkin ovat haasteen yhteydessä sanoneet, harvoin tulee luettua mitään useampaan kertaan. Maailmassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, vielä kokonaan lukematonta kirjallisuutta ja aika ei riitä mitenkään kaikkeen. Mutta toki on monia, joiden pariin ainakin toivoisi palaavansa jossain vaiheessa. Ja olen minä joitain kirjoja lukenut useampaankin kertaan, lähinnä sarjakuvia ja Muumeja kylläkin. Minun kolme kirjaani, joihin toivoisin palaavani ovat:



1. Adam Langer: Crossing California

Tämän kirjan luin ihan blogin alkutaipaleella ja se on jäänyt mieleen ihan todella loistavana ja viihdyttävänä. Olen sittemmin hommannut omaan hyllyyn muitakin Langerin kirjoja, muun muassa Crossing Californian jatko-osan Washington Avenuen. Koska lukemisesta on aikaa jo yli kolme vuotta, juonikuviot eivät ole enää tarkasti muistissa, joten kirjaan palaaminen voisi olla siksikin ihan perusteltua ennen jatko-osan lukemista.



2. Daphne Sheldrick: Rakkauteni Afrikka

Hauskasti huomaan, että olen valinnut kirjani aika tasaisesti blogihistorian ajalta. Tämän kirjan luin keväällä 2013. Eläimet ja luonnonsuojelu aihepiireinä ovat lähellä sydäntäni, ja vaikka en juurikaan lue elämäkertoja, ihmiset, jotka ovat omistaneet elämänsä eläinten/luonnon suojelemiselle, kiehtovat minua. Daphne Sheldrick kuvaa omaelämäkerrassaan kiehtovasti vuosikymmenien suojelutyötä norsujen ja sarvikuonojen (ja muidenkin eläinten) parissa. Tämä kirja löytyy omasta hyllystä ja olen melko varma, että palaan kirjan pariin jossain välissä.

3. John Irving: Ystäväni Owen Meany

Kolmannen kirjan valinta oli hiukan hankalaa. En ole aivan varma haluaisinko palata Ystäväni Owen Meanyn pariin juuri nyt, sillä lukemisesta ei ole kuin reilu vuosi aikaa ja koska kirja oli vasta ensimmäinen Irvingini, minulla on vielä iso kasa hänen tuotantoaan lukematta. Mutta toisaalta kirja jäi mieleen vahvana lukukokemuksena, enkä pidä ollenkaan mahdottomana, että lukisin sen vielä uudelleen. Tällä hetkellä olen itse asiassa loppusuoralla toisen Irvingini lukemisessa, palaillen siihen blogin puolella joskus lähiaikoina.

Haastan kolmesta kirjasta kertomaan kanssabloggaajani Annan (joka siis toki sai haasteen jo Lukuisan Lauralta myös) ja kenet tahansa, joka haluaa haasteeseen tarttua!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

Weisman, Alan: Maailma ilman meitä
Atena 2008, 400 sivua
Suomennos: Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa
(The World Without Us, 2007)

Alkukesän kirjallisiin kohokohtiin kuului tämä Alan Weismanin populaari tietokirja Maailma ilman meitä, ja suosittelenkin kirjaa ihan jokaiselle ikään tai maailmankatsomukseen katsomatta. Muistan kiinnostuneeni tästä ensimmäisen kerran jo suomennoksen ilmestyttyä 2008, mutta vähän unohdin tämän kunnes vasta tänä keväänä törmäsin kirjaan uudelleen kirjastossa. Muistan lukeneeni myös kirjasta tiivistelmän tai artikkelisuomennoksen kaiketi Hesarin kuukausiliitteestä ehkä joskus kirjan ilmestymisen aikoihin.

Kirjan perusidea on kiehtova: mitä maapallolla tapahtuisi, mikäli ihmiset yhtäkkiä katoaisivat maan päältä ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai valmisteluita? Kuinka kauan kestäisi, että pilvenpiirtäjät sortuisivat? Mitkä lajit pääsisivät valtaan ja kukostaisivat, mitkä taas häviäisivät? Entä kuinka kauan kestäisi, että maapallo pääsisi eroon ihmisten aiheuttamista saasteista? Mitä tapahtuisi ydinjätesäilöille? Entä valtaville muovikeräytymille merissämme?


Time-lehden suomenkielisenkin painoksen kanteen päätynyt julistus "Vuoden paras tietokirja" lupaa lukijalle suuria, ja onnekseni kirja on juuri niin hyvä kuin odotinkin. Weisman käy läpi miljoonia vuosia maapallon historiaa ja muistuttaa myös siitä, että ihmisten hallintajakso maailmassa on lopulta planeetan historian kannalta vain yksi jakso. Maapallo on ollut ennen meitä ja on myös aika meidän jälkeemme.

Pääpaino kuitenkin on ihmisen vaikutuksissa maailmaan - kasveihin, meriin, eläimistöön, ilmastoon, maaperään. Weismanin näkökulma on peittelemättömän ekologinen ja viesti selvä: monin paikoin ihmisen aiheuttama tuho olisi pysäytettävissä ja jo aiheutettu tuho ollut estettävissä. Toiminnallaan ihminen ei aja vain kasvi- ja eläinlajeja sukupuuttoon, vaan edistää samalla omaa tuhoaan. Weisman käyttää vakuuttavia asiantuntijahaastatteluja väitteidensä perusteena. Toisinaan joidenkin lukujen alussa mietin, että mistähän esimerkiksi öljyporausasemien tuhoutumisprosessin kulun pystyy ennustamaan, mutta niin vain pystyy. (Tuskin kukaan pystyisi sitä kiistämään, etteivätkö ihmisen aikaansaamat rakennelmat tuhoutuisi jossain vaiheessa ilman ihmistä, mutta itse hämmästelin lähinnä prosessin kulun tarkkaa ennustettavuutta. Tai ainakin todennäköisiä skenaarioita, miten kaikki tuho tulisi etenemään.)

Kirjan rakenne ja Weismanin kirjoitustyyli ovat mukaansatempaavia. Weisman kirjoittaa melko keskustelevaan ja toisinaan myös tunteisiin vetoavaan tyyliin, mutta kummallista kyllä, tämä ei vie mitään pois kirjan vakuuttavuudesta. Linja on asiallinen, mutta ei kuiva.

Kirja on jaettu viiteen eri osaan ja osat taas eri aiheita käsitteleviin lukuihin. Häiritsevän kiinnostava oli muun muassa muoveja käsittelevä luku. Polymeerit ovat käytännössä ikuisia. Muovit eivät häviä, ainoastaan hajoavat pienempiin osiin. Olen kiitollinen Weismanin kirjalle esimerkiksi siitä, että tämä toi tietoisuuteeni eräänkin seikan niinkin viattoman oloisista tuotteista kuin kuorinta-aineista. Tulen jatkossa lukemaan käyttämieni pesutuoteputeleiden ainesosaluettelot tarkkaan. Mitäpä sanotte seuraavasta?:

""Kuorinta-aineet: pienet rakeet kuorivat ja hierovat ihoasi pesun aikana." Thompson nappaa laatikosta persikanvärisen putkilon St. Ivesin aprikoosikuorintavoidetta, jonka etiketissä lukee: 100% luonnollinen kuorintavoide. "Tässä voiteessa ei ole mitään vikaa. Kuorivat aineet ovat jauhettuja jojobansiemeniä ja saksanpähkinänkuoria." Muita luonnonmukaisia kuorinta-aineita ovat viinirypäleensiemenet, aprikoosinsiementen kuoret, karkea sokeri tai merisuola. "Kaikki muut", Thompson sanoo huiskauttaen kättään kohti putkiloita, "käyttävät muoveja."
Kaikkien muiden voiteiden ainesosaluettelossa lukee "mikrokokoisia polyeteenirakeita", "polyeteenimikropallosia" tai "polyeteenihelmiä". Tai pelkästään "polyeteeni".
"Eikö ole uskomatonta?" Richard Thompson tivaa yleisesti niin kovaan ääneen, että mikroskooppien ylle kumartuneet hahmot kääntyvät katsomaan häntä. "Kaupoissa myydään muoveja, joiden on tarkoituskin huuhtoutua suoraa päätä viemäriin, jäteputkiin, jokiin ja sieltä mereen. Suupalan kokoisia muovirakeita pienten merenelävien nieltäviksi."" (s. 153-154)

Melkoisen mykistävää. Pienenä yksi unelma-ammattini oli meribiologi. Tavallaan olen ihan iloinen siitä, että lopulta osottauduin aika heikoksi luonnontieteissä. Luulen, että ihmisen aiheuttaman tuhon päivittäinen seuraaminen olisi liian masentavaa ja turhauttavaa, että säilyisin järjissäni. Mutta nämä asiat ovat liian tärkeitä, että kellään olisi oikeutta pistää päätään kokonaan pensaaseen. Tieto lisää tuskaa, mutta omalla tavallaan Weismanin kirja on myös toivoa antava: tilanteelle olisi mahdollista tehdä paljon. Tulevia tuhoja voi vielä estää. Ja kun ihminen lopulta häviää maapallolta, maapallo pärjää kyllä. Luultavasti jopa paremmin ilman ihmistä. Ihminen ei tosin pärjää ilman maapalloa.

Muualla tätä on luettu ainakin blogeissa Insinöörin kirjahylly, Lukemisen ilo ja lisäksi dyykkausblogissa Onnen tongintaa.

Aion ottaa tämän kirjan mukaan myös Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen, sillä kirjasta löytyy myös erillinen maataloutta käsittelevä luku. Tiesittekö esimerkiksi, että ensimmäiset lannoitteet on valmistettu jauhetuista luista? Minä en -  siis ennen tätä kirjaa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Lewis, C.S.: Velho ja leijona - Narnia 1
Seven-pokkari 2014, 238 sivua
Suomennos: Kyllikki Hämäläinen
(The Lion, the Witch and the Wardrobe, 1960)

Vaikka minulle luettiin lapsena paljon (ja kun opin lukemaan, luin itse lisää), taisin kuulla ensimmäisen kerran Narnian tarinoista vasta aikuisena. Minulla on myös sellainen puhtaasti mutuun perustuva käsitys, että Narnian tarinat ovat isommassa klassikkoasemassa englanninkielisessä maailmassa kuin muualla. (Ei tosin olisi ensimmäinen kerta kun omat käsitykseni osoittautuisivat tuulesta temmatuiksi.)

Juttu lähti taas hieman sivupoluille, mutta kerrotaan taustaa nyt vielä senkin verran, että minulla ei ole hirveästi kokemusta lastenkirjojen lukemisesta aikuisena. Muumeja olen lukenut aikuisena useampaankin kertaan ja joka kerran ne tuntuvat kolahtavan yhtä kovasti. Potterit olen lukenut lähes kaikki vasta aikuisena. Mutta siinäpä oikeastaan kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemani lastenkirjat. Tällaisen vähäisen 'lastenkirjallisuutta aikuisena' -kokemuksen pohjalta sanoisin, että minulle lukijana tärkeä kriteeri olisi, että lastenkirjasta löytyy jotain kiinnostavaa myös aikuislukijalle. (Siis nyt kun luen kirjaa itsekseni itselleni, eri asia tietysti olisi, jos lukisin kirjaa ääneen lapselle. Silloin tuskin olisi väliä, mitä mieltä minä olen, mikäli lapsi pitäisi luetusta.) Esimerkiksi Muumeissahan on sellainen hieno juttu, että ne avautuvat aivan eri tavalla lapsena ja aikuisena. Molemmat tavat ovat olleet itselleni hienoja ja tärkeitä. Ja kuvittelisin, että osittain juuri siksi, että Muumeista löytyy kaikkea kiehtovaa monen ikäisille lukijoille, ne ovat saavuttaneet aikaa kestävän klassikkoasemansa.

Tätä taustaa vasten Velho ja leijona tuntui, anteeksi vain, hiukan köykäiseltä. Toki sadun alkuasetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas. Neljä sisarusta löytävät vaatekaapista portin satumaailmaan. Ja sitten vielä se, että tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja sisarukset on lähetetty ilman vanhempiaan maalaiskartanoon karkuun Lontoon pommituksia. Itselleni tuli ainakin välittömästi mieleen, että Narnia on lapsille jonkinlainen pakopaikka turvattomasta todellisuudesta. Tosin koska myös Narniassa on omat konfliktinsa, niin Narnia myös vertautuu tähän maailmaan - lapset käyvät omia taisteluitaan Narniassa, koska eivät voi osallistua aikuisten sotaan.

Velho ja leijona on kuitenkin monella tapaa aika suoraviivainen fantasiasatu. Lisäksi kieli tuntuu melko yksinkertaiselta ja tarina ennalta-arvattavalta. Alkupuoli pedataan suurta yhteenottoa hirmuisen velhon kanssa, ja sitten lopulta tuo yhteenotto saa aika vähän tilaa. Itselleni tämä tuntui melkoiselta antikliimaksilta. Toisaalta yritän pitää mielessäni, että kyse on kuitenkin seitsenosaisen sarjan ensimmäisestä osasta. Tarina varmasti kehittyy ja saa lisää sävyjä ja tasoja sarjan edetessä. Näinhän käy myös Pottereissa. Pari ensimmäistä osaa ovat vielä melko kesyä kamaa, mutta juonikuviot monimutkaistuvat ja tarina synkkenee, kun sarja etenee. Luulen, että haluan jatkaa Narnian tarinoiden parissa vielä pidemmällekin, mutta koska olen ylipäätään huono lukemaan kirjasarjoja, en tee itselleni vaatimuksia koko sarjan lukemisesta.

Jotenkin hämärästi olen myös tietoinen C.S.Lewisin kristinuskosta ja Narnian tarinoiden uskonnollisista vertauskuvista. Lukiessa en asiaa niin ajatellut, mutta hakiessani muita blogikirjoituksia tästä kirjasta, törmäsin Lumiomenan Katjan tekstiin ja tajusin, että Aslan-leijona tosiaan vertautuu kristushahmoon. Neljästä sisaruksesta puhutaan myös Eevan tyttärinä ja Aatamin poikina. Tuo Eevan tyttäret, Aatamin pojat oli ainakin itselleni lukiessa lähinnä sellainen heitto, joka tuntui vanhanaikaiselta ja kertoi enemmän kirjan iästä kuin mistään ideologiasta. Sen sijaan kuten Katjan, myös minun oli hiukan hankala niellä kohtia, joissa puhuttiin muun muassa, että tytöt eivät sovellu taisteluun. Yritin kuitenkin ohittaa kohdat oman aikansa höpötyksinä. Tällainen kirjasta välittynyt vanhanaikainen sukupuoliajattelu sai kuitenkin miettimään, mikäli haluaisin lukea kirjaa omille lapsilleni, mikäli sellaisia joskus satun saamaan. Vielä en osaa sanoa.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Didion, Joan: Maagisen ajattelun aika
Like 2007, 221 sivua
Suomennos: Maija Haapio
(The Year of Magical Thinking, 2005)

Maagisen ajattelun aika on omaelämäkerrallinen kirja, joka kuvaa ensimmäistä Joan Didionin leskeyttä seurannutta vuotta. Ajoitus on tietysti sattumaa, mutta Joanin mies John saa sydänkohtauksen ja kuolee uudenvuoden aatonaattona 2003, joten kirja ajoittuu myös
kalenterivuodelle 2004. Ja aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että menettää aviomiehensä, myös Didionin ainoa tytär on sairaalan teho-osastolla koomassa.

Takakansi kertoo Maagisen ajattelun ajan olevan "surun tutkielma". Ja onhan se sitäkin, mutta sanoista surun tutkielma tulee ainakin minulle ennakko-odotus melko synkästä ja ehkä ahdistavastakin lukukokemuksesta, jollaista tämä kirja ei onneksi tarjonnut. Minulle kävi selväksi aika nopeasti, että pitäisin tästä kirjasta, ja ahmaisinkin tämän yhden vuorokauden sisällä. Tykkään lukea älykkäiden ja kultturellien ihmisten itsereflektointia, ja Didion on mitä suurimmissa määrin molempia.

Lueskelin tästä kirjasta jonkin verran Goodreads-arvioita, ja vaikka suurimmaksi osaksi tämä on saanut hyvän vastaanoton (lähes neljän tähden keskiarvo ja monia arvioita joissa tätä suorastaan hehkutetaan), ne jotka eivät tästä olleet niin kovasti välittäneet mainitsivat perusteluiksi mm. namedroppailun ja katsomansa Didionin kylmän asenteen. En osaa tarkasti sanoa, mistä nämä ihmiset, jotka eivät kirjalle lämmenneet, poimivat Didionin oletetun kylmyyden, mutta itse taas tykkäsin siitä, että Didion ei vello tunnevellissä vaan analysoi itseään ja omia reaktioitaan älyllisesti. Ja kirjasta ainakin minulle välittyy kyllä mitä suurimmissa määrin rakkaus ja ikävä. Mitä taas tulee namedroppailuun, niin minusta on melko luonnollista, että kirjailijapariskunnalla, jotka ovat molemmat omista ansioistaan tunnettuja, on myös tunnettuja ja menestyneitä ystäviä.

Vaikka kirja on suurelta osin päänsisäistä pohdintaa, itsereflektiota ensin shokista ja sitten jäljelle jäävästä surusta, sekä jonkin verran myös menneiden muistelua, kirjaa lukee myös juonivetoisena sen aikarakenteen vuoksi. Didion kertoo miehen kuolemanjälkeisistä järjestelyistä, hautajaisista, miehen tavaroiden järjestelystä, sekä Joanin oman elämän arkisesta jatkumisesta. Suurena kehyksenä on myös tietysti Quintana-tyttären vakava sairastelu ja yritys toipua, mikä on toimii eräänlaisena "juonikuviona", jos niin voi sanoa todellisista tapahtumista.

Suomenkielisestä painoksesta sen verran, että enimmäkseen pidin Maija Haapion sujuvasta suomennoksesta. Joitain hassutteluja tekstin sekaan oli joutunut, kuten heti toisella sivulla vastaantuleva marraskuun yhdeksäs viitatessa New Yorkin terrori-iskuihin (mikä, voisin kuvitella, johtuu amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kuukausi ennen päivämäärää, ja siten jotenkin lipsahtanut väärinpäin suomenkieliseen painokseen). Tykkään myös todella paljon suomenkielisen painoksen kannesta, vaikka minun räpsäisyni kannesta ei sille oikeutta teekään. Kansikuvassa on jotain haikeaa ja kohtalonomaista, kaunista. Pienellä googlailulla selvisi, että kuva on otettu Joan Didionista vuonna 1976 (no kieltämättä ei olisi kovasti järkeä siinä, että kuvassa olisi vain joku satunnainen naikkonen), ja kuvan ulkopuolelle on rajattu Didionin mies ja tytär, joita Didion katselee. Alkuperäisen kuvan voi nähdä esim. täältä.

En löytänyt tästä kirjasta juurikaan blogiarvioita, ainoa vastaantuleva muutamalla ensimmäisellä Googlen hakutulossivulla oli Kirjatoukka ja Herra Kamera -blogin jo muutaman vuoden takainen lyhyehkö juttu. Johtuisiko sitten siitä, että suomenkielisen painoksenkin ilmestymisestä on jo kahdeksan vuotta aikaa ja tätä on luettu ennen suurinta kirjablogibuumin aikaa? Toivottavasti näin, sillä soisin, että tämä kirja ja kirjailija olisivat löytäneet ja löytäisivät jatkossakin mahdollisimman paljon lukijoita.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Christie: And Then There Were None

Christie, Agatha: And Then There Were None
HarperCollins 2007 (1939), 317 sivua

Vaikka paljon olen Christietä lukenutkin, niin tämä hänen tunnetuin teoksensa pääsi vasta nyt ensilukuun. Näin joskus viitisentoista vuotta sitten tästä näytelmäversion, joten juoni oli tuttu ja suunnilleen muistin myös tarinan koukun. Juonen alkuasetelma lienee yleistietoa, mutta sanotaan nyt sen verran, että tarinassa kymmenen toisilleen vierasta henkilöä saa kutsun saarelle Devonin rannikolle. Melko pian käy kuitenkin selväksi, että kutsuja, jonka todellinen henkilöllisyys on arvoitus, on varsin murhanhimoinen. Vieraat alkavat kupsahdella yksitellen.

Tavallaan olen ihan iloinen, että tämä ei ollut ensimmäinen Christieni, sillä en osaa sanoa kuinka innoissani olisin ollut jatkamaan hänen tuotantonsa parissa, mikäli tämä olisi ollut ensikosketus. And Then There Were None on kyllä hyvä, ja monella tapaa ymmärrän miksi juuri tästä on tullut kirjailijan kuuluisin teos, mutta minulle tässä oli monta tekijää, jotka tekivät lukukokemuksesta vähän puutteellisen. Yleisesti ottaen rankkaisin monet Poirotit ja esimerkiksi Christien toisen, ei mihinkään sarjaan kuuluvan kirjan Crooked Housen tämän ohi.

Heti ensialkuun huomasin, että sekoitin henkilöitä keskenään koko ajan. Minun piti vähän väliä palata alkuun tarkistamaan, että kuka nyt olikaan kuka. Tietenkin tämä on väistämätöntä, kun saarelle halutaan samanaikaisesti tuoda kymmenen ihmistä - pakkohan nämä on esitellä välittömästi alussa. Mutta olen iloinen, että en kuunnellut tätä äänikirjana, jolloin palaaminen alkuun olisi ollut vaivalloisempaa kuin fyysistä kirjaa lukiessa.

Lisäksi minun oli hirveän hankala uskoa, että kymmenen ihmistä saadaan houkuteltua yksityiselle saarelle, ilman että he tietävät juuri mitään kutsujasta. Tähän kyllä puututaan ja asiaa selitetään, mutta silti tämä minusta mursi kirjan uskottavuutta jo ihan alkuasetelmasta lähtien. Muutamia muitakin uskottavuusaukkoja koin kirjaa lukiessa, mutta niihin en oikeastaan voi mennä paljastamatta yksityiskohtia juonesta, joten jääkööt nyt mainitsematta.

Toisaalta sitten And Then There Were None on kyllä aidosti hyytävä, jopa vähän pelottava kirja, mikä saa sen poikkeamaan monista muista Agatha Christien kirjoista, joista on löydettävissä ajoittain jopa melko lämmintä tunnelmaa. Minulle tämä jännittävyys oli melkein liikaa, mutta minä olenkin aikamoinen jänishousu. (Samaan aikaan tämän lukemisen kanssa katsoin Heroes-sarjan ensimmäistä tuotantokautta, ja illat vietettynä Heroesin Sylarin ja toisaalta tämän kirjan parissa saivat aikaan melko levottomia unia.)

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että tämä kirja on kyllä hyvä, juoneltaan ovela, ja varmasti Christien tuotannon jännittävyysasteikon korkeimmasta päästä, mutta minulle, joka tykkään vähän lempeämmästä menosta, tämä ei noussut suurimpien suosikkien joukkoon.

Ilmoittauduin Hurja Hassu Lukija -blogin melko vastikään lanseerattuun Agatha Christie -lukuhaasteeseen. And Then There Were None menee luonnollisesti mukaan tähän haastesuoritukseen. Sillä tavalla on myös kiva haaste, että myös aiemmin tänä vuonna luetut Christiet, sekä monet välillisesti Christien tuotantoon liittyvät kirjat voi laskea mukaan suorituksiin. Toistaiseksi minulla ei ole tänä vuonna tullut luettua tämän lisäksi kuin yksi Poirot, mutta sen verran usein tulee mieliteko palata Christien tuotantoon, että eiköhän noita tule luettua tänä vuonna vielä lisääkin.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Elämäkertasarjakuva Feynman

Ottaviani, Jim (käsikirj.) & Myrick, Leland (kuv.): Feynman
First Edition 2011, 266 sivua

Feynman kuuluu sarjaan satunnaiset kirjastolöydöt. Jokin taisi kinnata kuitenkin ennakkokäsityksissä, sillä lukeminen viivästyi siihen saakka, että uusimiskerrat tulivat täyteen ja vihoviimeinen eräpäivä lähestyi.

Richard Feynman (1918-1988) oli yhdysvaltalainen fyysikko, joka oli mukana muun muassa ydinpommin kehittämisessä, sekä selvittämässä, miksi Challenger-avaruussukkula tuhoutui 80-luvulla. Nobel-palkinnonkin mies tuli voittaneeksi. Alan piireissä Feynman on kai eniten tunnettu QED-teoriasta. Jotain omasta ymmärryksestäni aiheeseen liittyen kertonee se, että sarjakuvankaan lukemisen jälkeen en osaa sanoa yhtään, mistä QED:ssa on kyse.

Tyyppi on kiinnostava, asiat ovat kiinnostavia, mutta jotenkin tämä sarjakuva ei ihan täysillä napannut. Ja tämä on harvinaista, lähes poikkeuksetta tykkään lukuun valituista sarjakuvista kuin hullu puurosta. Ehkä kyse oli siitä, että kirja käyttää pitkiä pätkiä Feynmanin luentojen kuvaamiseen. Käytännössä tämä on toteutettu siten, että erilaisia kaavoja ja teorioita on esitetty sarjakuvaruutujen muodossa. Oppikirjassa tämä olisi mielestäni ehkä omaperäinen ilmaisutapa, mutta elämäkertasarjakuvaa lukiessa pitkät teoriapätkät tuntuivat puuduttavilta.

Saattaa olla, että kyse on myös stereotyyppisesta luonnontieteet vs. humanistiset tieteet asetelmasta. Monessa kohdin sarjakuvaa käy ilmi, että Feynman itse ei pitänyt humanistisia tieteitä oikeana tieteenä. Lisäksi takakannessa väitetään, että Feynman oli älyttömän hauskaa seuraa juhlissa. Tämä ei oikein välity sarjakuvasta. Monta kertaa Feynman sanoo jotain, jota en olisi tajunnut vitsiksi, ellei ympärilläolijoiden suusta olisi kuvitettu tulemaan valtavankokoisilla kirjaimilla "HAHAHA!". Vitsien hauskuus ei välittynyt minulle ollenkaan, mutta ehkä tämä johtuu humanistitaustastani. Tai mahdollisesti sitten siitä, että väitetyt vitsit eivät oikeasti ole kovin hauskoja.

Leland Myrickin kuvitus ei myöskään ole omaan makuuni mitenkään erityisen kiehtovaa. Enpäs nyt tullut ottaneeksi näytekuvia, mutta ehkä niitä googlailemalla löytyy, mikäli joku asiasta kiinnostuu. Kuvitus on makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävää ja ilmeetöntä. Lisäksi valittu väritys tuntuu kylmältä. Joskus jätän sarjakuvia välistä ihan sillä perusteella, että kuvitus ei näytä omaan silmään hyvältä. Tässä kuvitus ei niin paljon silmiin sattunut, mutta ei ollut myöskään katseen vangitsevaa.

Kirjan lähdeluettelosta käy ilmi, että Feynman on kirjoittanut paljon ja Feynmanista on kirjoitettu paljon. Mahdollisesti kyseessä on jonkinasteinen kansallissankari. Rivien välistä tulee myös ilmi, että Feynman on ollut persoonallinen tyyppi, jonka sanomisista ollaan oltu aikanaan ja ollaan ehkä vieläkin vaikuttuneita ja kiinnostuneita. Sarjakuvan perusteella kuva ihmisestä jäi itselleni valitettavasti vähän hämäräksi, enkä tämän yhden luetun teoksen perusteella osaa sanoa, mikä Feynmanista oikeastaan teki ihmisenä niin kiinnostavan. Urasaavutukset kirja kyllä käy läpi.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Shields, Carol: Kivipäiväkirjat
Seven-pokkari (Otava) 2010, 395 sivua
Suomennos: Hanna Tarkka
(The Stone Diaries, 1993)


Ajatellessamme menneisyyttä me luulemme helposti, että ennen ihmiset olivat toimissaan yksinkertaisempia ja että heitä muovaavat voimat olivat alkuperäisiä ja muuttumattomia. Pidämme itsestään selvänä, että meidän esi-isiemme elämää innoitti syvempi ja puhtaampi tarkoitus kuin meidän elämäämme ja että heidän mielenlaatunsakin oli jotenkin jämerämpi, esimerkiksi siinä, että entisajan tiedemiehet pyrkivät päämääriinsä katkeamattoman "kutsumuksen" vallassa ja taiteilijat tekivät työtään pysyvän "innoituksen" tilassa. Mikään tästä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Meitä ennen eläneet olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyväisiä kuin tämän päivän ihmiset. Pieninkin virike, olipa se seksuaalinen tai psyykkinen - tai jopa oikea tuulenvire, joka tuo mukanaan virkistävää happea ja energiaa - saattaa kääntää meidät sivuun polultamme. (s.110)

Carol Shields kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus tutustua. Carol Shields kuuluu myös niihin kirjailijoihin, joista en ollut kuullutkaan, ennen kuin aloin seurata kirjablogeja. Sittemmin kun otin asioista selvää, kävi ilmi, että C.S. oli yhdysvaltalais-kanadalainen ja valitettavasti kuollut vuonna 2002. Kovasti oli myös palkittu. Minä päätin kokeilla hänen tuotantoaan Pulitzer-palkitulla, luultavasti hänen tunnetuimmalla romaanillaan, Kivipäiväkirjoilla.

Tykkään lukea kirjoja niin, että en hirveästi tiedä etukäteen juonesta. Tästä seuraa, että toisinaan ennakkokäsitykseni kirjasta poikkeaa rajusti siitä, mitä kirja todellisuudessa on. Joskus kestää aika kauan, että pääsen kärryille siitä, mitä itse asiassa edes olen lukemassa. Olen esimerkiksi lukenut novellikokoelmasta monta novellia, ennen kuin olen tajunnut, että kyseessä ei ole vain eri kertojien näkökulmista kerrottu romaani.

Kivipäiväkirjoissa on alkusivuilla sukupuu Goodwillien ja Flettin suvuista. Lisäksi minun painokseni takakansi sanoo seuraavaa: "Lumoava kivimosaiikki, jossa todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta." Tästä seurasi, että pitkään, itse asiassa kirjan loppuun asti kuvittelin lukevani todella Carol Shieldsin omaelämäkertaa. Sellaista tosin, jossa "todellisuudesta, kuvitelmista ja dokumenteista muotoutuu säröinen omaelämäkerta". Eihän faktan ja fiktion sekoittaminen uutta ole. En minä hämääntynyt siitäkään, että pääosaihminen on nimeltään Daisy Goodwill-Flett, eikä Carol Shields, enkä siitäkään, että kirja on omistettu "Sisarelleni Babsille", vaikka sukupuusta ja kirjasta selvästi käy ilmi, että Daisylla ei ollut sisaruksia. Ajattelin, että Babs voisi olla sellainen bestis-sisar, sielunsisko tai jotain.

No, sittemmin kävi ilmi, että Carol Shieldsillä oli sisaruksia (tai sisarukset voivat olla vieläkin, siitä en ole varma), kaksoset Babs ja Bob (Barbara ja Robert), ja peräti viisi lasta eikä kolmea kuten Daisylla. Carol Shieldsin elämä ei muutenkaan näytä menneen oikeastaan sinne päinkään kuin Daisy Goodwill-Flettin.

Mutta ei tämä väärinymmärrys himmentänyt lukukokemusta ollenkaan. Kivipäiväkirjat on hieno kirja. Saattaa olla, että osa vaikuttuneisuudestani johtui siitä, että kuvittelin lukevani oikeiden ihmisten elämästä, mutta toisaalta olen helpottunut, että Carol Shields ei oikeasti ehkä ole ollut sitä mieltä, että hänen vanhin lapsensa on oikeastaan aikamoinen päällepäsmäri ja ikävä ihminen. (Tai en minä muista sanottiinko näin ihan suoraan, mutta sellainen kuva Alicesta muodostui.) Joka tapauksessa hyvä kirja, onneksi tulin lukeneeksi.

Muita lukijoita: Suketus, Marile sekä Leena Lumi.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pride and Prejudice

Austen, Jane: Pride and Prejudice
Penguin Classics 2008 (1813), 480 sivua

Näköjään jotenkin taas sujahtanut puolitoista kuukautta ilman bloggausta. No, näin voi käydä kun jää tahkoamaan alkukielistä Austenia. Hassu juttu, aikaa ennen blogia alkukielisenä luettu Emma ei tuntunut yhtään niin hankalalta kielensä puolesta kuin tämä. Kyllä tämänkin lukeminen sitten alkoi sujua, kun oli vauhtiin päässyt, mutta ensimmäistä sataa, paria sataa sivua luin ikuisuuden. Liekö sitten kyse siitä, että kirja olisi oikeasti vaikeakielisempi kuin Emma vai onko oma pää ruostunut, veikkaan jälkimmäistä.

Pride and Prejudice on tuttu tarina ihan jo silläkin perusteella, että joka toinen populaarikulttuuripläjäys viittaa siihen. Niin en nyt sitten erityisemmin jaksa varoa juonipaljastuksia. Toisaalta samasta syystä en myöskään jaksa antaa juoniselostusta (vaikka harvemmin jaksan
muutenkaan).

Laiskana en jaksanut ottaa omaa kuvaa, mutta on tämä kansi kyllä kaunis.

Parasta kirjassa on huumori, jolla se suhtautuu aikansa tapakuvaukseen, kaikkiin muodollisuuksiin ja säädyllisyyssääntöihin, joita ajan ihmissuhdevatuloinnissa piti noudattaa. Toisaalta täytyy myös myöntää, että välillä hiukan puudutti, kun sadatta kertaa vieraillaan naapurissa tai naapurit vierailevat Longbournissa ja sitten Elizabeth syvällä sielunsa sopukoissa tulkitsee, että mitähän se Mr. Darcyn katse siinä kohtaa tarkoitti ja voi kun se vielä tykkäis.

Eniten taas häiritsi, että vaikka Elizabethista annetaan kuva omapäisenä, uuden ajan naisena, niin kuitenkin kirjan esittämä ideaali ja tavoite on konservatiivinen avioliitto. Tähän ristiriitaan muuten pureutuu myös Tony Tannerin Penguin Classicsin painokseen kirjoittama esittelyteksti. Tanner myös luo lisävaloa asiaan vertaamalla Pride and Prejudicea ynnä vähän muutakin Austenin tuotantoa esimerkiksi Mary Wollstonecraftin ynnä muiden aikalaisten ajatuksiin naiseudesta ja avioliitosta. Ei ole muuten itselleni kovin usein käynyt niin, että esittelyteksti toisi jotain todella olennaista ja mielenkiintoista lisää itse kirjaan. Nyt kävi, onneksi luin.

No, toisaalta kyllähän Elizabethin ja Mr. Darcyn liitto on sillä tavalla ehkä moderni, että kyseessä on kuitenkin romanttinen rakkaus, eikä järkisyin solmittu liitto. Ja sitten annetaan ymmärtää, että tällainen liitto on parempi, kuin Mr. Collinsin ja Miss Lucasin, joka on puhtaasti rationaalinen liitto. Minun on silti vähän hankala ajatella Elizabethin ja Mr. Darcyn romanssia minään esikuvana tai vuosituhannen rakkaustarinana, kun tyypit kuitenkin kihlautuvat tavattuaan ehkä kymmenkunta kertaa ja vaihdettuaan jonkun kirjeen. Nykynäkökulmasta ajateltuna Elizabeth meni naikkariin tuntemattoman hyypiön kanssa, jota sattui pitämään kuumana.

Minä olen joskus varmaan yli kymmenen vuotta sitten katsonut sen BBC:n minisarjan, joka aikanaan teki kovan vaikutuksen. Kyllä minä muistaakseni myös ihan tykkäsin siitä leffasta, jossa oli Keira Knightley Elizabethina. Kummankaan perusteella en kuitenkaan osannut arvata, miten ankeina ihmisinä osa Elizabethin perheestä kuvataan kirjassa. Sekä minisarjan että leffan katsomisesta on toki jo aikaa, mutta muistelisin, että esimerkiksi Elizabethin äiti olisi ko. filmatisoinneissa lähinnä vähän hössö. Vähän yllätyin, kun kirjassa Mrs. Bennettiä kuvataan vähäisen järjen olentona ja suunnilleen rasittavana imbesillinä. Kiva kai, että joku yllätys oli kirjassa tarjolla, kun juoni oli aika tarkasti tiedossa.

Osallistun kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. 1700-luvun lopun/1800-luvun alun Longbourn Hertfordshiressä ei ehkä edusta tyypillistä aikansa maalaiselämää, mutta eipä Pride and Prejudice mitään vilkasta city-elämääkään kuvaa.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Neljäntienristeys äänikirjana

Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
WSOY 2014
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minä vähän epäilin ja myös pelkäsin, että tässä käy näin. Ei kovin yllättäen Neljäntienristeys jätti minut aika kylmäksi. Kyseessä on viime vuoden kirjatapaus, yhden suvun elämänvaiheita kolmessa polvessa ruotiva romaani, josta on saanut lukea vähän sieltä ja täältä ja enimmäkseen ylistystä. Minusta ei ole yhtään kiva sanoa etten kirjasta välittänyt, sillä kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija, ja on ainakin teoreettinen mahdollisuus, että kirjailija itse törmää tekstiini. Ja yleisesti olisi kiva tykätä kaikkien tekemisistä. Tai siis että minusta on paljon kivempi sanoa, että "joo, onpa loistava kirja" kuin että "meh". Mutta nyt tunnelma valitettavasti on enempi meh.

Miksi meh ei päässyt yllättämään? Oksan hyllyltä blogin MarikaOksa tiivisti omassa arviossaan hirveän hyvin minunkin asetelmani tätä kirjaa kohtaan: "Täytyy vain todeta jälleen se, että suomalaisesta maaseudusta ponnistava elämänkokemusten ruodinta harvoin puhuttelee minua kirjoissa."  En olisi itse osannut paremmin muotoilla yhtäältä sitä, että tämä kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita, mutta toisaalta sitä, että harvemmin tämäntyyppiseen maailmaan sijoittuvat kirjat herättävät.

Noin niin kuin periaatteessa ei kirjasta tykkäämiselle ole esteenä se, että maailma jossa elän ja omat elämänkokemukseni ovat erilaisia kirjan maailman ja henkilöiden elämien kanssa. Yksi syy ylipäätään lukea kirjoja on päästä erilaisten ihmisten nahkoihin kokemaan sellaisia kokemuksia, joita itse ei osaisi edes kuvitella. Mutta kaipaan minä sen verran kuitenkin samastumispintaa, että saatan ymmärtää henkilöiden motiivit ja ajatusmaailman, silloinkin kun en itse ajattelisi samalla tavalla tai tekisi sellaisia ratkaisuja kuin hahmot tekevät. Neljäntienristeyksessä tuntuu, että kaikki nyt vaan kärsivät niin perkeleesti ja ovat inhottavia toisiaan kohtaan, koska sillä tavalla on totuttu tekemään ja siten ihmiset pysyvät kurissa ja nuhteessa. Ja minusta tuntuu myös, että tämä ei taida olla ensimmäinen lukemani kotimainen kirja, jossa henkilöhahmoilla on tämäntyyppinen asenne elämään.

Neljäntienristeyksestä opittua: älä mene naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, jonka seksuaalinen suuntaumus estää häntä haluamasta juuri sinua. Siitä saattaa vaikka katkeroitua. Älä myöskään päädy asumaan anoppisi/äitisi kanssa saman katon alle, kaikkien elämä tulee olemaan täyttä helvettiä vuosikymmeniä. Ja sitten kärsitään ja vihataan.

Olen samaa mieltä sekä aiemmin linkkaamani MarikaOksan että kanssabloggaajani Annan kanssa siitä, että kirjan ehkä mielenkiintoisin hahmo oli Maria, ja että hänen kokemuksistaan uranaisena ja yksinhuoltajana aikana, jolloin uranaisia eikä varsinkaan yksinhuoltajia ollut, olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Anna muuten piti kirjasta huomattavasti enemmän kuin minä, hänen arvionsa voi lukea täältä.

Sen verran annan siimaa, että myönnän, että tarina oli taitavasti kudottu, juoni rullasi ja kerrontakin oli ihan sujuvaa. Lukija Krista Putkonen-Örn oli sopivan neutraali, ei herättänyt suurempia tunteita, mikä mielestäni on äänikirjan kohdalla ehdottomasti hyvä juttu. (En kaipaa äänikirjan lukijalta suurta eläytymistä, kuuntelen mieluummin melko neutraalia luentaa.)

Taisin vuoden alussa asettaa itselleni haasteen lukea enemmän kotimaisia kirjoja kuin viime vuonna. Neljäntienristeys edisti ainakin tätä tavoitetta.

torstai 2. huhtikuuta 2015

Rakkausromaanin resepti



Alkuvuodesta tuli ahmittua pikaiseen vauhtiin useampikin kirja, sittemmin on lukutahti hieman hidastunut ja tökkinyt. Sattumalta kuitenkin huomasin, että silloin tammikuussa on tullut kirjoitettua useampikin julkaisematta jäänyt blogiteksti... Tässä siis ensimmäinen niistä. 

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Alkuteos  Das lächeln der frauen, 2010. Suomennos Veera Kaski. Tammi 2013.

Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti löysi tiensä jo viime vuonna (edelleen keskeneräiselle) TBR-listalleni. Se kuulosti mielestäni hurmaavalta ja söpöltä kirjalta. Viime kirjastoreissulla muistin vihdoin etsiä kirjan käsiini (ja etsiä täytyikin, kone kertoi sen löytyvän rakkausromaanien osastolta, mutta ihan tavallisessa romaanihyllyssä se lopulta majaili), kun päätin osallistua Sheferijm-blogin Idän pikajuna -haasteeseen. Lähtöpaikkana toimii tietenkin alkuperäisen Idän pikajunan mukaisesti Pariisi, ja ainakin näin alkuun ajattelin koettaa lukea haasteen läpi ihan oikeassa järjestyksessäkin. Strasbourgiin käy matka seuraavaksi.

Mutta jos palaamme takaisin itse kirjaan: olin oikeassa, Rakkausromaanin resepti on hurmaava kirja. Se kertoo Auréliesta, joka rankan eron jälkeen vahingossa löytää kirjan, jonka naispäähenkilö muistuttaa häntä enemmän kuin sattumalta on mahdollista. Aurélie haluaa tietenkin tavata tuon ihmeellisen kirjailijan, ja ryhtyy päättäväisesti toimeen: hän ottaa yhteyttä kirjailijan kustantamoon, ja lopulta saakin kirjailijaan yhteyden kustannustoimittaja Andrén avulla. Kirjailija ei kuitenkaan ole kovin kiinnostunut lukijoistaan, ja jotakin kummallista koko kuviossa on… Hieman ennalta-arvattavahan tämä juonikuvio on, mutta viihdyttävää lukemista.

Valitettavasti Rakkausromaanin resepti on välillä liian tietoisesti hurmaava kirja: minulle ainakin jäi olo, että tässä on kirja, jonka jokaista sivua kirjoitettaessa on mietitty, että nyt tähän pitää saada sitä ihanaa ameliemaista ranskalaistunnelmaa. Tietenkin tämä tunne hieman jää taka-alalle tarinan edetessä, kun keskittyy seuraamaan tapahtumia ja jännittämään, löytääkö Aurélie unelmiensa kirjailijan. Mutta aina välillä tämä yrittämällä yrittämisen tunne puskee pintaan ja häiritsee. Ehkä olisin lumoutuneempi, jos olisin suurempi Pariisifani? Tai jos en olisi nähnyt teini-ikäisenä Amelieta vähintään kahtakymmentä kertaa.

Minulla on tapana kirjata ylös lukemistani kirjoista mm. kirjailijan kotimaa ja kirjan alkuperäiskieli. Nicolas Barreau aiheutti minulle hetken ongelmia: kansiliepeen luettuani vakuutuin, että ranskalaista kirjailijaa tässä luetaan. Alkuperäisteos on kuitenkin saksankielinen. Mielikuvitus tästä lähti heti liikkeelle, tiettyjä yhdenmukaisuuksia kirjan kirjailijaan tällä ristiriidalla on…