lauantai 17. lokakuuta 2015

Agatha Christie: Kolmas tyttö (Hercule Poirot #35)

Christie, Agatha: Kolmas tyttö
Loistopokkarit 2009, 235 sivua
Suomennos: Laura Tetri
(Third Girl, 1966)

Kolmas tyttö tuo Poirotin jo 60-luvulle. Eniten ajankuva näkyy Poirotin, tämän kirjailijatarystävättären Ariadne Oliverin ynnä muiden vanhemman sukupolven edustajien nuorison paheksunnassa. Modit, beatnikit, popparit ja "mitä noita nyt on" eivät saa "epäsiistillä" ulkomuodollaan vanhemman väen hyväksyntää. Christie suhtautuu selkeästi aiheeseen pilke silmäkulmassa, ja yksi tämän kirjan nautittavimmista aineksista onkin juuri sukupolvien välinen kuilu, joka antaa aihetta pöyristelylle ja huumorille.

Tässä kirjassa eniten tykkäsin juuri ajankuvan luomisesta ja huumorista. Erityisesti Hercule Poirotin ja Ariadne Oliverin dialogit ovat hykerryttäviä. Hössö kirjailijarouva yrittää omalla tavallaan auttaa Poirotia ratkaisemaan arvoituksellisen tytön tapauksen. Tyttö on tullut Poirotin luokse, koska epäilee tehneensä murhan. Enempää asiaa selventämättä tyttö kuitenkin katoaa. Poirotin ja rouva Oliverin selvitellessä tytön taustoja kaikenlaista omituista alkaa nousta esiin.

Vähiten taas tykkäsin siitä, että murha antaa odotuttaa itseään. Kaikenlaista johtolankaa ja näennäisen irrallista juonenpätkää puskee esiin sieltä ja täältä, mutta konkreettista murhaa ei meinaa tapahtua ollenkaan. Sama asia tosin turhauttaa myös Poirotia. Tyttö väittää tehneensä murhan, mutta kenet hän on murhannut, missä ja milloin? Aineksia on hirveästi, mutta vähän sotkuinen kuva.

Valitettavasti lopputulema on myös vähän ennalta-arvattava. En varsinaisesti arvannut syyllistä, mutta olennaisia osioita loppuratkaisun koukusta kuitenkin varsin varhaisessa vaiheessa. Mielestäni Kolmas tyttö ei juonenkäänteittensä puolesta kuulu Poirot-kärkeen, mutta huumorin ja ajankuvauksen puolesta tätä oli kuitenkin ilo lukea.

Harvinaista kyllä, tykkäsin myös suomennoksesta. Yleensä tykkään lukea Poirotini alkukielellä, ja ne muutamat jotka olen lukenut suomeksi, ovat tuntuneet kielellisesti kamalan kököiltä, mutta Kolmas tyttö oli poikkeus, jonka suomennosta luki ilokseen.

Osallistun kirjalla Hurja Hassu Lukija -blogin Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Gibbons, Stella: Cold Comfort Farm
Penguin Essentials 2011 (1932), 233 sivua

Cold Comfort Farmin pääosassa on Flora Poste, sivistynyt ja kouluja käynyt nuori nainen, joka orpoutuu parikymppisenä. Hän päättää muuttaa sukulaistensa hoteisiin. Muutamista vaihtoehdoista parhaimmaksi valikoituvat Starkadderit, omalaatuinen perhe Cold Comfort Farmilla, Howlingissa, Sussexissa. Perheen pää on Aunt Ada Doom, vanha nainen, joka on nähnyt pienenä jotain kamalaa puuvajassa ja joka ilmeisesti siitä tärähtäneenä pitää koko perhettä tyrannimaisessa otteessa. Cold Comfort Farm on nimensä mukaisesti melko kolkko paikka, mutta Flora päättää järjestää tätiensä, setiensä ja serkkujensa asiat parhain päin.

Cold Comfort Farm parodioi maalaisromaaneja, erityisesti Thomas Hardya sekä Mary Webbiä, osasi Goodreads minulle kertoa. Ehkäpä syystä että en ole Hardya tai Webbiä lukenut, en oikein saanut parodiasta otetta. Cold Comfort Farmin kansi taas kertoo, että Sunday Timesin mukaan kirja olisi kenties koskaan hauskin kirjoitettu. Enpäs oikein saanut otetta siitäkään, mikä tässä kirjassa niin hauskaa olisi.

Cold Comfort Farmia ei ole käsittääkseni koskaan suomennettu ja yritin miettiä syitä tähän. Onhan kirja jonkinasteisen klassikon asemassa ainakin Britanniassa. Mielestäni kirjassa ei ole mitään erityisen kulttuurisidonnaista ja hankalasti käännettävää, vaikka Starkadderit puhuvatkin leveää (Sussexin?) murretta, ja vaikka Gibbons käyttää keksittyjä sanoja kieli poskessa kirjoitetuissa maaseutumaisemaa kuvailevissa pätkissä. Ehkä Thomas Hardy, Mary Webb ja kumppanit ovat Suomessa olleet sen verran vähän luettuja, että parodia olisi mennyt ohi muiltakin kuin minulta? Voi olla, että vain täysin brittiläiseen kulttuuriin integroitunut ihminen ymmärtäisi ja osaisi arvostaa tämän kirjan nyansseja, ja että vain täydellä kulttuuriymmärryksellä tämän kirjan hauskuus ja hienous aukeaisi. En tiedä, mutta huumori viuhui ohi minulta ja kirja päätyi silmissäni pieneksi pettymykseksi. Lukihan tämän, mutta en minä tästä mitään ihmeellistä irti saanut.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Päinvastoin kuin edellisessä haasteeseen lukemassani kirjassa, James Herriotin Kaikenkarvaisissa ystävissä, ei Cold Comfort Farmissa maaseutu, tai ainakaan sen asukkaat, näyttäydy mitenkään idyllisessä valossa. Jurottaviin ja tapoihinsa juurtuneisiin Starkaddereihin liitetään suunnilleen pahimpia stereotypioita, joilla maalaisia on aikojen saatossa läimitty. On eläimiinsekautumista, syntymässä toisilleen luvattuja serkkuja, epäsiisteyttä sekä yleistä sivistymättömyytä ja junttiutta. Ja sitten kuvioon ilmaantuu Lontoon tyttö Flora Poste, joka järjellään ja organisointikyvyllään luo valoa tunkkaiseen tupaan. Kieltämättä jokseenkin asenteellinen asetelma. Henkilöihin ei kuitenkaan suhtauduta täysin armottomasti, loppua kohden meno kevenee ja Starkaddereista tulee esiin muitakin kuin kielteisiä piirteitä. Kevyemmästä ja armollisemmasta loppupuolesta huolimatta tämä menee minulla vahvasti "ihan ok, mutta ei juuri muuta" -luokkaan, enkä usko että tulen kirjan jatko-osia lukemaan. (Varsinkin, kun jatko-osiakaan ei löydy kotikaupunkini kirjastosta, ja minun pitäisi ne tämän kirjan tavoin ostaa omaksi ulkomaisesta nettikaupasta.)

En googlailessani törmännyt suomenkielisiin blogikirjoituksiin tästä kirjasta. Ilmiannathan itsesi, mikäli sellaisen olet kirjoittanut?

P.S. Täytyy myös mainita, että mielestäni tämän kirjan kansi ei kauneudella hurmaa. Pokkarin kansi on suttuinen ja väriyhdistelmä kolkko. No niin, ehkä kansi sitten kuvaa sisältöä oikeutetusti, mutta ei tämä minun silmääni miellytä oikein mitenkään.

torstai 8. lokakuuta 2015

Herkuleen urotyöt äänikirjana

Christie, Agatha: Herkuleen urotyöt
WSOY äänikirjat 2011, 10h 40 min.
Lukija: Lars Svedberg
Suomennos: Tampereen kieli-instituutin työryhmä
(The Labours of Hercules, 1947)

Kun on asettanut itselleen tavoitteeksi lukea koko Hercule Poirot -sarja, oli kahlattava läpi tämäkin kertaalleen keskenjäänyt osa. Olen maininnut ennenkin, mutta minuun iskee huomattavasti enemmän romaanipituiset Poirotit kuin novellit, joita on ilmestynyt useammankin Poirot-kirjan verran. Tietääkseni tämä oli onnekseni viimeinen minulta lukematta ollut novellikokoelma. Ja oli muuten myös työläin. Luin Herkuleen urotyöt pari kolme vuotta sitten puoliväliin, luovutin ja nyt otin äänikirjakuunteluun urakka-asenteella. Koko kesä meni, mutta sainpahan loppuun.

Kirjassa on kaksitoista lukua, jotka saavat innoituksensa ja otsakkeensa tai teemansa antiikin Herkuleen urotöistä. Poirot on päättänyt ennen elääkkeelle jäämistään suorittaa omat 12 urotyötään, jotka älyn briljeerauksellaan osoittautuisivat vähintään yhtä loistaviksi tai loistavammiksi kuin antiikin muskelisankarin touhut. Novellit siis sitoutuvat yhteen yhteisen antiikki-teeman alle, mutta koska useimmiten Herkuleen selvittämät tapaukset liittyvät lähinnä symbolisesti antiikin ajasta kumpuaviin otsakkeisiinsa, tuntuvat linkit köykäisiltä ja suoraan sanoen turhilta.

Mikä itseäni Christien novelleissa aina vähän tylsistyttää on, että pituutensa puolesta tarinat eivät jätä tilaa lukijan (kuuntelijan) omalle pohdiskelulle. Novellipituus jättää myös hyvin vähän tilaa christiemäiselle tarinankehittelylle, jossa loppuratkaisu yllättää aina, mutta taitavan ja huolellisen pohjustuksen takia tuntuu uskottavalta ja loogiselta. Novellit tuntuvat romaaneihin verrattuna kovin kevyiltä ja ennalta-arvattavilta.

Myös aiheidensa puolesta Herkuleen urotöiden novellit jättivät minut kylmäksi. Varkaudet ja kiristysjutut nyt eivät kertakaikkiaan ole yhtä kiinnostavia kuin romaaneiden murhat. Herkuleen urotöissä on useampikin novelli, joissa aiheena on huumausaineet. Huumeita käsitellessään Christie sortuu suorastaan nolostuttavaan, opettavaisen moraaliseen sävyyn. Kaiketi tässä heijastuu ajan henki, mutta myös tahattomasti paljastuu, kuinka vähäisen tietämyksen pohjalla Christie liikkuu käsitellessään huumausainerikoksia.

Ainoat valopilkut itselleni tässä kirjassa olivat itse Poirot, jonka hurmaava persoona itsessään oli syy kuunnella tämä kokoelma, sekä aivan viimeinen novelli, jossa esiintyy Poirotin pitkäaikainen ihailun kohde, venäläinen, aatelissyntyinen Vera Rossakoff. Läpi kirjasarjan Poirotilla on sormensa pelissä useammankin romanssin synnyssä, mutta hän ei laita itseään alttiiksi minkäänlaiseen romanttiseen ihmissuhteeseen. Kirjasarjassa kukaan muu kuin Vera Rossakoff ei ole synnyttänyt Poirotissa tuntemuksia, joita voisi kuvata romanttisiksi. Romanssi näiden kahden välillä on mahdoton kreivittären rikollisten taipumusten vuoksi, mutta Poirotin rajattoman ihailun tämä saa. Lisäksi Rossakoff on niitä harvoja ihmisiä, kenties ainoa, joka saa Poirotin häkellyksiin.