torstai 19. marraskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015, 447 sivua
Suomennos: Helene Bützow
(Big Little Lies, 2014)


Koitanpa purkaa bloggaamattomien pinoa tällä sattumalta lukuun osuneella kirjaston pikalainalöydöllä. Liane Moriartylta ilmestyi suomeksi viime vuonna Hyvä aviomies - teos johon muistan törmänneeni useastikin blogeissa ja muistelen tuota kehutunkin. Mustien valkeiden valheiden lähtiessä lukuun en kuitenkaan osannut yhdistää nimeä mihinkään, ja koska en siis ole itse mitään Moriartylta lukenut tätä ennen, ei minulla ollut erityisiä ennakko-odotuksia. Kansi lähinnä kiinnitti huomioni, ehkä kirjan nimikin kolkutteli jotain alitajunnan sopukkaa.

Kirja kertoo Pirriween koulun oppilaista ja heidän vanhemmistaan, erityisesti vanhemmistaan, ja vielä erityisemmin keskittyy kolmeen äitiin ja ystävykseen. On topakka ja räväkkä Madeline, jonka ensimmäisen tyttären isän uuden perheen lapsi aloittaa esikoulun samalla luokalla kuin Madelinen nuorimmainen. On Celeste, kaunis kaksosten äiti, joka on rikkaissa naimisissa ja jonka elämä päällepäin vaikuttaa kadehdittavalta. Ja sitten vielä Jane, koulun muita vanhempia selkeästi nuorempi yksinhuoltajaäiti, jonka Madeline ottaa siipiensä suojaan. Ai niin, ja sitten vielä se, että kirja on murhamysteeri, jossa asiaa lähdetään selvittämään viisi kuukautta ennen murhaa.

Kirjassa minut yllätti neljä asiaa: ensinnäkin, se osoittautui kevyemmäksi kuin pelkän kannen perusteella odotin (tosin huomaan nyt puhuvani hiukan ristiin itseni kanssa - sanoin alussa, että minulla ei ollut ennakko-odotuksia, mutta selkeästi kumminkin oli, koska ennakko-odotukseni vesittyivät jonkin verran). Tämähän saattaa olla hyvä tai huono asia, vähän riippuen siitä millaista luettavaa kulloisellakin hetkellä kaipaa. Minulle ehkä hetki ei ollut otollinen aivan näin kevyelle kirjalle, sillä huomasin kaipaavani vähän enemmän kuin Mustilta valkeilta valheilta sain. Toisaalta myönnän kyllä auliisti, että kirja on sujuvasti kirjoitettu ja oikein mukaansatempaava viimeistään noin puolivälin paikkeilta, jolloin itse pääsin mukaan juoneen.

Voi myös olla, että kirja ei ehkä aivan täysin tuntunut omalta siksi, että itselläni ei ole kokemusta koululais(t)en vanhemmuudesta, enkä oikein osannut kiinnostua tai samaistua stressinaiheista joita Täydellisen Vanhemman esittämisen velvollisuudet tuovat mukanaan. Toinen yllätyksenaiheeni liittyikin siihen, että kirjassa koululaisten vanhemmat osallistuvat lastensa koulunkäyntiin todella paljon. Siis ihan koko ajan. Ei riitä, että vanhemmat tuovat ja hakevat lapsensa kouluun ja koulusta, vaan kirjasta saa myös kuvan, että kaikenmaailman hyväntekeväisyystilaisuuksia ja vanhempainkokouksia on aivan harva se päivä. Kirjassa vanhemmilla on myös opetusvelvollisuuksiin verrattavia tehtäviä lastensa koulussa. Tai mitenkä muuten voi tulkita sen, että vanhemmat teettävät koulussa lukuharjoituksia lapsille - siis muillekin kuin omilleen? Niin, ja jotta tässä ei olisi tarpeeksi, luonnollisesti vanhemmat myös viettävät vapaa-aikansa keskenään. Tämä tuntui omituiselta, mutta en toki tiedä onko tämä todellisuutta vastaavaa missään australialaisissa kouluissa. Kaiken kaikkiaan Pirriween koulusta muodostuu kuva kenties jollain tapaa keskimääräistä "hienompana" kouluna, kenties vanhempien osallistaminen selittyy sillä?

Kolmas yllättyksen aihe oli kuinka konservatiiviseksi yhteisöksi Pirriween koulun vanhemmat kuvataan. Ihanko oikeasti nuori yksinhuoltajaäiti edelleen 2010-luvulla voi olla puheenaihe? Tämä tuntui tavallaan kamalan epäuskottavalta, mutta toisaalta voi olla, että en itse vain ole ollut kosketuksissa sellaisiin yhteisöihin, joita tämä kirja kuvaa, enkä siksi oikein osaa ymmärtää näiden maailmankuvia.

Neljäs minut yllättänyt asia on oikeastaan melkoinen trivialiteetti, mutta siis myönnän tällaisen aukon yleissivistyksessä, että en ole tajunnut että Australiassa kouluvuosi menee ikäänkuin päinvastoin kuin vaikkapa Euroopassa. Siis että kesäloma on jouluna. Tunnustan että minussa aiheutti hämmennystä suorastaan nolostuttavan pitkään, että kouluvuosi alkoi joitain viikkoja joulun jälkeen. Tämähän on ihan loogista, kun vuodenajat menevät päinvastoin kuin tällä pallon puoliskolla, mutta jotenkin en osannut yhdistää näitä kahta asiaa ja sitten kummastelin aikakäsityksiä ja kaikenlaista ennen kuin tajusin mistä on kyse.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni kuitenkin oikein mukava ja jopa suositeltava, ei vain välttämättä juuri minulle suunnattu. Kenties kouluikäisten lasten äiteihin tämä kolahtaisi jo paljon kovemmin.

Kirjaa on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaKasoittain kirjoja, Rakkaudesta kirjoihinHemulin kirjahylly sekä Kirjakaapin kummitus. Olen lukenut vasta yleissilmäyksellä arviot, mutta äkkiseltään vaikuttaisi, että valtaosassa tästä kirjasta on tykätty hiukan enemmän kuin minä tykkäsin, mutta palaan lukemaan tekstejä tarkemmin.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Agatha Christie: Hallowe'en Party (Hercule Poirot #36)

Christie, Agatha: Hallowe'en Party
HarperCollins 2009 (1969), 256 sivua
(Suomennettu nimellä Kurpitsajuhla)

Huomaa, että on syksy, koska minulla ei ole energiaa eikä intoa mihinkään ja bloggaamattomien kirjojen pinokin vain kasvaa. Minulla oli hieno suunnitelma lukea Hallowe'en Party halloweenina ja blogata tuoreeltaan, jotta tekstiin tulisi jotain ajankohtaisuuden tuntua, mutta ainoastaan lukemisosuus toteutui ajallaan.

Mutta rehellisyyden nimissä Hallowe'en Party ei kyllä mitenkään erityisesti käsitellyt halloweenia. Kolmetoistavuotias Joyce-tyttö murhataan halloweenjuhlissa hukuttamalla tämä vesisaaviin. Tähän asetelmaan ajankohdan kuvailu oikeastaan sitten jääkin, ja loput kirjasta on melko taattua Poirotia, jossa Poirot kyselee kaikenlaista asianosaisilta ennen dramaattista murhaajan selviämistä.

Kuten Poirot-sarjan edellisessä osassa, Third Girl (Kolmas tyttö), myös tässä kirjassa on isossa sivuroolissa Poirotin ystävä, dekkarikirjailija Ariadne Oliver. Poirotin ja Mrs. Oliverin kemiat sopivat hyvin yhteen ja tykkäsin lukea erityisesti näiden kahden dialogeja. Hauskana yksityiskohtana Hallowe'en Partyn alkupuolella viitataan aiempaan sarjan osaan, Mrs. McGinty's Deadiin. Poiroteissa on silloin tällöin viittauksia aiempiin tapauksiin, mutta sen verran harvoin, että aina kun sellaisia bongaan, ilahdun kovasti. Muuten valitettavasti kirjassa oli jonkun verran toistoa ja jopa suvantopätkiä. Tavallaan eräiden asioiden toistaminen ja jankkaaminen kuului juoneen, mutta kävi silti hiukan yksitoikkoiseksi. Poirot keskustelee Hallowe'en Partyssa kenties keskimääräistä useamman ihmisen kanssa, ja tuntui, että useilla keskusteluilla oli lähes identtinen sisältö.

Olen lukenut lähes loppuun Poirot-sarjan, minulla on vain kaksi kirjaa lukematta (ja lisäksi välistä jäänyt Dead Man's Folly, jonka sijasta luin tarinan lyhyemmän version Hercule Poirot and the Greenshore Folly). Nyt onkin alkanut houkuttaa, että jospa ehtisin sarjassa loppuun asti Agatha Christie 125 vuotta -haasteen aikana. Haasteaika loppuu 10.1.2016, eikä kahden kirjan lukeminen kahdessa kuukaudessa liene mahdoton tehtävä. Katsotaan, mikäli löydän Elephants Can Rememberin sekä The Curtainin kirjastosta. Olen tosin kuullut etukäteen monelta, että Elephants Can Remember on melkoisen heikko Christie. The Curtain taas kuulemma edustaa sarjan parhaimmistoa, mutta onkin kirjoitettu paljon aiemmin. Ymmärtääkseni Christie kyllästyi vanhemmiten Hercule Poirotin hahmoon. Hallowe'en Partyssa mielestäni ei huomannut hahmoon kyllästymistä, mutta muutoin kirja kyllä oli hiukan väsynyt. Ei huono, mutta ei lähimainkaan parhaita Poiroteja myöskään.